Parin päivän rankan pyöräilyn jälkeen (vuokraamamme Jopon kaltaiset pyörät eivät todellakaan olleet suunniteltu saarten maastolle) oli vuorossa ansaittu lepopäivä mainioissa Mekong Dreamin riippumatoissa loikoillen.
Alkupäivä kuluikin pitkälti riippumatossa makaillen, ja iltapäivällä otimme taas pyörät alle ja lähdimme ”kaupungille” lounastamaan. Samalla tuli ostettua liput Ban Lungiin. Lippukauppias sai myytyä meille liput jo nyt kertomalla että seuraavana päivänä hinnat nousisivat kolminkertaisiksi. Liekö totta vai tarua, mutta tulipahan hankittua ne hyvissä ajoin. Koko päivän kestävä reissu maksoi vaivaiset 90.000 kipiä (9 euroa). Tällä kertaa ollaankin harvinaisen ajoissa liikkeellä, sillä matkaliput on ostettu ja majoituskin varattu kun on vielä kolme päivää lähtöön.
Edellisenä iltana baarin avajaisissa pari tyttöä tuli mainostamaan meille ”auringonlaskubileitä”, jotka he aikoivat järjestää bungalowiensa edessä seuraavana iltana. Päätimme käydä vielä illalla katsastamassa bileet, joissa oli yllättävänkin paljon porukkaa ja musiikkikin kuulosti tulevan ihan oikeista kaiuttimista. Paikalla oli kunnon skandinaavikokoontuminen, sillä juttelimme sekä ruotsalaispoikien että suomalaispariskunnan kanssa. Bileissä oli enemmän suomalaisia kuin mitä olimme koko reissulla tähän mennessä tavanneet. Tuntui melkein oudolta vääntää small talkia suomeksi, kun oli jo niin tottunut englannin käyttöön.
sunnuntai 19. joulukuuta 2010
17.12.2010 # Day 47 Don Det & Don Khon
Päätimme jatkaa edellispäivän polkupyöräilykierrosta Don Khonilla. Itäpuolella saarta on vielä toinen, korkeampi vesiputous joka oli varsin komea. Harmi vain, että liukkaiden kivien vuoksi sitä ei päässyt ihailemaan aivan lähietäisyydeltä. Eräs tyttö hyppeli kiviltä toisille (paljain jaloin!), mutta onneksi emme joutuneet naaraamaan häntä ylös joesta.
Lounasta nautimme saaren eteläkärjessä, josta oli mahtavat maisemat moneen ilmansuuntaan ja horisontissa häämötti Kambodza. Lounaan jälkeiset päivälevot oli mukava ottaa rannalle ripustetuissa riippumatoissa. Pyöräilyreissuun kului lähes koko päivä, ja maisemat olivat jälleen mahtavat: joen penkalta pelloille ja rannoille.
Illalla lähdimme Monkey Barin avajaisiin, jossa olikin tupa täynnä. Adam oli painattanut flyereitä mainostaakseen avajaisjuhlia, ja mitä ilmeisimmin hyvällä menestyksellä. Juttelimme baarissa brittityttöjen kanssa, jotka olivat juuri tulleet Kambodzasta ja kehuivat koillis-Kambodzassa sijaitsevaa Ban Lungin kaupunkia, jossa oli kuulemma erittäin ystävällistä porukkaa ja jonka ympäristössä sijaitsee kraaterijärvi ja upeita vesiputouksia, ja paljon aktiviteettejä: patikointireittejä, elefanttiretkiä ja melomista. Päätimmekin siltä istumalta, että seuraava matkan kohde olisi Ban Lung.
Lounasta nautimme saaren eteläkärjessä, josta oli mahtavat maisemat moneen ilmansuuntaan ja horisontissa häämötti Kambodza. Lounaan jälkeiset päivälevot oli mukava ottaa rannalle ripustetuissa riippumatoissa. Pyöräilyreissuun kului lähes koko päivä, ja maisemat olivat jälleen mahtavat: joen penkalta pelloille ja rannoille.
Illalla lähdimme Monkey Barin avajaisiin, jossa olikin tupa täynnä. Adam oli painattanut flyereitä mainostaakseen avajaisjuhlia, ja mitä ilmeisimmin hyvällä menestyksellä. Juttelimme baarissa brittityttöjen kanssa, jotka olivat juuri tulleet Kambodzasta ja kehuivat koillis-Kambodzassa sijaitsevaa Ban Lungin kaupunkia, jossa oli kuulemma erittäin ystävällistä porukkaa ja jonka ympäristössä sijaitsee kraaterijärvi ja upeita vesiputouksia, ja paljon aktiviteettejä: patikointireittejä, elefanttiretkiä ja melomista. Päätimmekin siltä istumalta, että seuraava matkan kohde olisi Ban Lung.
16.12.2010 # Day 46 Don Det & Don Khon
Vaikka Paradisessa oli mahtava tunnella ja todella mukavaa henkilökuntaa, niin pieneen luksukseen tottuneina huoneet olivat liian pieniä. Huoneessa kun ei ollut mitään paikkaa mihin laittaa tavaroita paitsi lattialle ja lattiatilaakin oli ehkä muutama neliö jos sitäkään. Muutenkaan ohuet ja hiirten nakertamat patjat sängyssä eivät taannet kovinkaan hyvä unia.
Aamiaisen jälkeen chekkasimme ulos ja nappasimme rinkat selkään ja hyppäsimme pyörien päälle, jotka vuokrasimme viereisestä pyörävuokraamosta euron päivähintaan ja huristelimme muutamia kilometjerä kohti saaren toista puolta. Vietyämme rinkat Mekong Dreamiin jatkoimme matkaa polkupyörillä. Don Detin vieressä on toinen saari, Don Khon, jonne pääsee siltaa pitkin. Sillan ylityksessä peritään pieni turistivero; hinta on paikallisilta 5000 ja ulkomaalaisilta 20000 kipiä.
Don Khon on suunnilleen samaa kokoluokkaa kuin Don Det. Olimme kuulleet että saaren ympäri menee tie, ja saari olisi siis mahdolista kiertää ympäri polkupyörillä. Vain vähän matkaa saarelle menevästä sillasta sijaitsee Li Phi -vesiputous, jota menimme aluksi katsomaan. Yllätyimme kuinka kovaa vauhtia Mekongin vesi virtasi putouksessa. Opaskirjakin varoitteli veden vauhdista ja sen mukaan pari epäonnista matkaajaa on vuosien saatossa hukkunut paikalle, mitä ei ollut vaikea uskoa putousta katsellessa.
Vesiputouksen lähellä oli pieni uimaranta, jossa oli mukava pulahtaa jokeen hikisen pyöräilyn jälkeen. Vielä uimarannallakin joen virtaus oli niin kova, että jos ui paria metriä kauemmas rannasta alkoi se viedä kovaa vauhtia kohti virtaa. Jotta pääsi takaisin rantaan sai kyllä uida ihan täysilä. Rannalta jatkoimme matkaa eteenpäin ja yllättäen vastaan tuli vielä toinenkin, isompi uimaranta. Hengailimme siellä hetken katsellen rannan reunalla majaillutta possua. Parka oli sidottu kiinni puuhun, mutta onneksi sen omistaja tuli täyttämään ruokakaukalon mutavelliltä näyttäneellä riisimössöllä. Possua ruuan ulkoasu ei kuitenkaan haitannut, vaan se alkoi pistellä ruokaa poskeensa hyvällä ruokahalulla.
Hetken kuluttua törmäsimme jälleen Steveen ja Claireen, jotka olivat suunnitelleet delfiininkatselureissua rannalta vuokratulla veneellä ja pyysivät liittymään seuraan. Hetken kuluttua istuimmekin jo longtail-veneessä. Retken hinta oli 60.000 kipiä per vene, ja olisimme mielellämme maksaneet sen jo pelkästä veneilystä. Maisemat joella nimittäin olivat mahtavat, joesta kasvavia puita, hiekkarantoja ja lukemattomia pieniä saaria. Kovan virtauksen huomasi veneessäkin matkustaessa, ja kuskimme joutui tekemään pari melko jyrkkääkin käännöstä päästäkseen oikeaan suuntaan. Meidät vietiin joen ”ulapalla” (tosiaan, emme aiemmin olleet ajatelleet että joellakin voisi olla ulappa mutta Mekong on tässä kohtaa niin leveä) sijaitsevalle pienelle kalliosaarelle, jossa olikin jo paikalla kymmenisen turistia. Sopu sijaa antaa, ja siellä yritimme tähyillä harvinaisia Irrawaddy-delfiinejä. Kohta niitä alkoikin näkyä, melko kaukana mutta sen verran selvästi että erotimme ne. Olimme lukeneet, että kyseiset delfiinit ovat väritykseltään vaaleanpunaisia, mutta ainakin kaukaa katsottuna ne näyttivät enemmänkin harmailta. Irrawaddy-delfiinejä on arvioitu olevan nykyisin enää alle 100, eli taisimme olla onnekkaita kun niitä näytti nyt olevan monia liikenteessä. Illalla menimme jälleen Steven ja Clairen kanssa istumaan Hanuman’s Bariin. Paikka oli virallisesti kiinni, sillä Adam oli ollut kiireinen seuraavan päivän avajaisjuhlia järjestellessä, mutta pujahdimme pressujen välistä istumaan muutamille olusille.
Aamiaisen jälkeen chekkasimme ulos ja nappasimme rinkat selkään ja hyppäsimme pyörien päälle, jotka vuokrasimme viereisestä pyörävuokraamosta euron päivähintaan ja huristelimme muutamia kilometjerä kohti saaren toista puolta. Vietyämme rinkat Mekong Dreamiin jatkoimme matkaa polkupyörillä. Don Detin vieressä on toinen saari, Don Khon, jonne pääsee siltaa pitkin. Sillan ylityksessä peritään pieni turistivero; hinta on paikallisilta 5000 ja ulkomaalaisilta 20000 kipiä.
Don Khon on suunnilleen samaa kokoluokkaa kuin Don Det. Olimme kuulleet että saaren ympäri menee tie, ja saari olisi siis mahdolista kiertää ympäri polkupyörillä. Vain vähän matkaa saarelle menevästä sillasta sijaitsee Li Phi -vesiputous, jota menimme aluksi katsomaan. Yllätyimme kuinka kovaa vauhtia Mekongin vesi virtasi putouksessa. Opaskirjakin varoitteli veden vauhdista ja sen mukaan pari epäonnista matkaajaa on vuosien saatossa hukkunut paikalle, mitä ei ollut vaikea uskoa putousta katsellessa.
Vesiputouksen lähellä oli pieni uimaranta, jossa oli mukava pulahtaa jokeen hikisen pyöräilyn jälkeen. Vielä uimarannallakin joen virtaus oli niin kova, että jos ui paria metriä kauemmas rannasta alkoi se viedä kovaa vauhtia kohti virtaa. Jotta pääsi takaisin rantaan sai kyllä uida ihan täysilä. Rannalta jatkoimme matkaa eteenpäin ja yllättäen vastaan tuli vielä toinenkin, isompi uimaranta. Hengailimme siellä hetken katsellen rannan reunalla majaillutta possua. Parka oli sidottu kiinni puuhun, mutta onneksi sen omistaja tuli täyttämään ruokakaukalon mutavelliltä näyttäneellä riisimössöllä. Possua ruuan ulkoasu ei kuitenkaan haitannut, vaan se alkoi pistellä ruokaa poskeensa hyvällä ruokahalulla.
Hetken kuluttua törmäsimme jälleen Steveen ja Claireen, jotka olivat suunnitelleet delfiininkatselureissua rannalta vuokratulla veneellä ja pyysivät liittymään seuraan. Hetken kuluttua istuimmekin jo longtail-veneessä. Retken hinta oli 60.000 kipiä per vene, ja olisimme mielellämme maksaneet sen jo pelkästä veneilystä. Maisemat joella nimittäin olivat mahtavat, joesta kasvavia puita, hiekkarantoja ja lukemattomia pieniä saaria. Kovan virtauksen huomasi veneessäkin matkustaessa, ja kuskimme joutui tekemään pari melko jyrkkääkin käännöstä päästäkseen oikeaan suuntaan. Meidät vietiin joen ”ulapalla” (tosiaan, emme aiemmin olleet ajatelleet että joellakin voisi olla ulappa mutta Mekong on tässä kohtaa niin leveä) sijaitsevalle pienelle kalliosaarelle, jossa olikin jo paikalla kymmenisen turistia. Sopu sijaa antaa, ja siellä yritimme tähyillä harvinaisia Irrawaddy-delfiinejä. Kohta niitä alkoikin näkyä, melko kaukana mutta sen verran selvästi että erotimme ne. Olimme lukeneet, että kyseiset delfiinit ovat väritykseltään vaaleanpunaisia, mutta ainakin kaukaa katsottuna ne näyttivät enemmänkin harmailta. Irrawaddy-delfiinejä on arvioitu olevan nykyisin enää alle 100, eli taisimme olla onnekkaita kun niitä näytti nyt olevan monia liikenteessä. Illalla menimme jälleen Steven ja Clairen kanssa istumaan Hanuman’s Bariin. Paikka oli virallisesti kiinni, sillä Adam oli ollut kiireinen seuraavan päivän avajaisjuhlia järjestellessä, mutta pujahdimme pressujen välistä istumaan muutamille olusille.
15.12.2010 # Day 45 Don Det
Vaikka eilisilta ei kauheasti venähtänytkään, sillä Laosissa baarit täytyy sulkea sakon uhalla klo 23 (tosin ainakin Vientianessa aukioloaikaa saa venytettyä sujauttamalla sopivan lahjuksen paikalliselle poliisille), niin silti oli vähän hidas olo herätessä. Mutta väliäkös tuolla, tännehän tultiin rentoutumaan. Ja mikäs sen parempi keino kuin löhöillä kuistilla riippumatossa Mekongin kalastusveneitä katsellen. Olimme siis todella kiireisiä koko päivän tekien ei yhtikäs mitään.
Iltaa kohden olimme kuitenkin saaneet kerrytettyä sen verran energiaa, että päätimme lähteä kiertämään saarta kävellen. Pari tuntia siinä vierähti ja jouduimme kävelemään suurimman osan ajasta pimeässä, mutta hienoa oli silti. Illalliseksi päädyimme paikkaan nimeltä Mekong Dream, joka sijaitsi saaren toisessa päädyssä. Ruoka oli niin maittavaa ja paikka vaikutti niin kivalta, että päätimme huomenissa vaihtaa asumusta tänne. Hintaa tulee pari euroa lisää, mutta ei se 5 euroa per yö eli 2,5 euroa per nenä ole kuitenkaan kovin kallis hinta. Huoneet olivat uusia, siistejä ja ennen kaikkea isoja ja niissä oli kunnollinen sänky sekä oma vessa.
Iltaa kohden olimme kuitenkin saaneet kerrytettyä sen verran energiaa, että päätimme lähteä kiertämään saarta kävellen. Pari tuntia siinä vierähti ja jouduimme kävelemään suurimman osan ajasta pimeässä, mutta hienoa oli silti. Illalliseksi päädyimme paikkaan nimeltä Mekong Dream, joka sijaitsi saaren toisessa päädyssä. Ruoka oli niin maittavaa ja paikka vaikutti niin kivalta, että päätimme huomenissa vaihtaa asumusta tänne. Hintaa tulee pari euroa lisää, mutta ei se 5 euroa per yö eli 2,5 euroa per nenä ole kuitenkaan kovin kallis hinta. Huoneet olivat uusia, siistejä ja ennen kaikkea isoja ja niissä oli kunnollinen sänky sekä oma vessa.
13.-14.12. # Day 43-44 Vientiane – Don Det
Viimeisenä päivänä jouduimme luovuttamaan huoneen jo puoliltapäivin, joten jätimme pakatut rinkat guesthousen säilöön ja pyörimme iltapäivän kaupungilla. Minibussi tuli lopulta varttia yli 7 hakemaan meitä sekä brittipariskuntaa Stevea ja Clairea, jotka olivat myös lähdössä samasta guesthousesta kohti 4’000 islandsia. Ehdittiin jo porukassa ihmetellä, miksi bussiasemalle siirtymiseen oli varattu puolitoista tuntia aikaa, kun itse bussi lähtisi vasta 20:30. Sehän selvisi pian, sillä minibussi kuljettikin meidät noin 500 metrin päähän guesthousesta. Siellä oli jokin epävirallinen minibussienvaihtoasema, jossa oli jo muitakin matkustajia kymmenittäin. Katselimme kauhulla viereistä tuktukia, johon oli ängetty matkustajia niin paljon että kolme henkeä joutui seisomaan tuktukin perälaudalla. Odottelimme bussissa vartin verran, kunnes kuski komensi kaikki ulos kyydistä ja kauhuksemme yritti saada meitä menemään samaiseen täpötäyteen tuktukiin. Emme kuitenkaan ehtineet protestoida kuin hetken, kun paikalle kurvasi toinen tuktuk, jonne onnellisina kapusimme. Meidänkin kulkupelimme tuli kuitenkin niin täyteen, että osa joutui seisomakyytiläisiksi. Tämän säädön jälkeen pääsimme bussiasemalle juuri sopivasti 10 minuuttia ennen bussin lähtöä.
Ennakko-odotukset Laosin busseista eivät olleet huimat, mutta yöbussi oli yllättävän massiivinen ja uuden oloinen. Pääsimme molemmat ensikertaa matkustamaan bussissa, jossa penkkien sijaan oli sängyt! Kerrossänkytyyppisesti vaihtoehtoina oli ylä- ja alapeti. Sängyllä oli leveyttä ehkä reilu metri, ja sänky oli mitoitettu aina kahdelle hengelle. Juuri ja juuri mahduimme pötköttämään vierekkäin. Harmillisesti juuri meidän kopissamme jalkatila oli lähes olematon, ja tavaroille varattu hyllykkö oli sijoitettu jalkatilan päälle siten, että jalkoja ei juuri pystynyt hyllyn alla liikuttelemaan. Muissa sängyissä vastaavaa ongelmaa ei kuitenkaan vaikuttanut olevan. Palvelu bussissa pelasi erinomaisesti; meille jaeltiin vesipullojen lisäksi appelsiinimehua, leivoksia ja kosteuspyyhkeitä. Ahtaudesta ja bussin tärinästä huolimatta saatiin kuitenkin nukuttua pikkupätkissä ihan ok yöunet. Seitsemän aikaan aamulla olimme perillä Paksessa, ja heräsimme molemmat täydestä unesta. Paksessa kulkupeli vaihtui tavalliseen bussiin, jolla huristelimme kolmen tunnin verran edelleen kohti etelää.
Kun kerran olimme menossa saarelle, niin saimme vielä kerran vaihtaa kulkuneuvoa veneeseen. Long tail –veneellä matka Don det –saarelle kesti vartin verran. Maisemat venematkalla olivat mahtavat. Joki puikkelehti pienten saarien välissä; Mekong-joki levenee Laosin eteläosassa ja alueella on saariryhmä, jota kutsutaan nimellä 4’000 islands. Lieneeköhän saaria kuitenkaan aivan neljäätuhatta. Suurin osa niistä on aivan pieniä, mutta osalla on myös asutusta. Saarista kaksi, Don Det ja Don Khon ovat muodostuneet etenkin reppureissaajien suosikkikohteeksi.
Päätimme jäädä ensimmäiseen guesthouseen joka tuli vastaan. Paikka oli Paradise Guesthouse, jossa oli hyvin pienet ja yksinkertaiset bungalowit, mutta näkymät olivat mitä mahtavimmat: Jokaisessa mökissä oli oma pieni terassi, kahdella riippumatolla varustettuna, josta oli hienot näkymät Mekongille. Paradise oli paikallisen perheen omistuksessa, mutta heitä auttamassa oli Donna ja Lance, pariskunta joka oli juuri muuttanut pysyvästi Don Detille. Homma sujui oikein mainiosti, sillä perhe on hyvin mukava ja kielimuurin ylityksessä Donna ja Lance olivat auttamassa tarvittaessa.
Taloksi asetuttuamme lähdimme kävelemään kohti keskustaa, jonne loput matkaseurueestamme oli päätynyt asustelemaan. Lähdimme Steven, Clairen ja australialaisen Nickin kanssa kävelemään saarta ympäri, mutta aika pian vastaan tuli Veggie Patch -niminen orgaaninen ravintola, jonne jumituimme maistelemaan olutta ja pelaamaan Petankia omistajapariskunnan kanssa. Paikan omistaa ranskalainen Alex ja hänen Englannista kotoisin oleva tyttöystävänsä ja tänään sattui olemaan Alexin 30-vuotis syntymäpäivä, joten olikin aihetta pieneen juhlaan.
Pelisessioiden jälkeen aurinko alkoi laskea, jota menimme katselemaan läheisen ravintolan terassille ja täytyy sanoa, että auringonlasku Mekongilla oli yksi vaikuttavimmista näkymistä tällä reissulla. Jostain kumman syystä tuli mieleen Suomen kesä ja auringonlasku järvimaisemassa.
Auringonlaskun jälkeen siirryimme vielä takaisin kylään, jossa oli tarkoitus olla yllätysjuhlat Alexin kunniaksi Hanuman’s baarissa. Alex ei valitettavasti koskaan saapunut paikalle, mutta otimme silti ilon irti maistattamalla salmaria englantilaisille ystävillemme ja taas kerran suomalainen perinnejuoma oli suuri menestys. Nyt pullokin alkaa olemaan jo melkein tyhjä. Hanuman’sin omistaja on englantilainen Adam, joka oli tullut joitain vuosia sitten reppumatkailemaan saarille, niinkuin mekin, mutta kotiinlähtemisen sijaan olikin ottanut paikallisen vaimon ja perustanut baarin. Ei hassumpaa. Nyt hänellä oli jo valmiina toinenkin baari, Monkey Bar, jonka avajaiset olisivat tämän viikon perjantaina. Hanuman’s baarissa on sisustuksena ihania lamppuja, kankaita ja tyynyjä, ja Adam vinkkasi meille että hän oli käynyt hankintareissulla Phnom Pehnin Russian marketilla, josta kuulemma löytyy valtavat määrät vastaavanlaista tavaraa. Saa nähdä, joutuuko sitä lähettämään vielä toisenkin postipaketin kotiin ennen matkan loppua.
Ennakko-odotukset Laosin busseista eivät olleet huimat, mutta yöbussi oli yllättävän massiivinen ja uuden oloinen. Pääsimme molemmat ensikertaa matkustamaan bussissa, jossa penkkien sijaan oli sängyt! Kerrossänkytyyppisesti vaihtoehtoina oli ylä- ja alapeti. Sängyllä oli leveyttä ehkä reilu metri, ja sänky oli mitoitettu aina kahdelle hengelle. Juuri ja juuri mahduimme pötköttämään vierekkäin. Harmillisesti juuri meidän kopissamme jalkatila oli lähes olematon, ja tavaroille varattu hyllykkö oli sijoitettu jalkatilan päälle siten, että jalkoja ei juuri pystynyt hyllyn alla liikuttelemaan. Muissa sängyissä vastaavaa ongelmaa ei kuitenkaan vaikuttanut olevan. Palvelu bussissa pelasi erinomaisesti; meille jaeltiin vesipullojen lisäksi appelsiinimehua, leivoksia ja kosteuspyyhkeitä. Ahtaudesta ja bussin tärinästä huolimatta saatiin kuitenkin nukuttua pikkupätkissä ihan ok yöunet. Seitsemän aikaan aamulla olimme perillä Paksessa, ja heräsimme molemmat täydestä unesta. Paksessa kulkupeli vaihtui tavalliseen bussiin, jolla huristelimme kolmen tunnin verran edelleen kohti etelää.
Kun kerran olimme menossa saarelle, niin saimme vielä kerran vaihtaa kulkuneuvoa veneeseen. Long tail –veneellä matka Don det –saarelle kesti vartin verran. Maisemat venematkalla olivat mahtavat. Joki puikkelehti pienten saarien välissä; Mekong-joki levenee Laosin eteläosassa ja alueella on saariryhmä, jota kutsutaan nimellä 4’000 islands. Lieneeköhän saaria kuitenkaan aivan neljäätuhatta. Suurin osa niistä on aivan pieniä, mutta osalla on myös asutusta. Saarista kaksi, Don Det ja Don Khon ovat muodostuneet etenkin reppureissaajien suosikkikohteeksi.
Päätimme jäädä ensimmäiseen guesthouseen joka tuli vastaan. Paikka oli Paradise Guesthouse, jossa oli hyvin pienet ja yksinkertaiset bungalowit, mutta näkymät olivat mitä mahtavimmat: Jokaisessa mökissä oli oma pieni terassi, kahdella riippumatolla varustettuna, josta oli hienot näkymät Mekongille. Paradise oli paikallisen perheen omistuksessa, mutta heitä auttamassa oli Donna ja Lance, pariskunta joka oli juuri muuttanut pysyvästi Don Detille. Homma sujui oikein mainiosti, sillä perhe on hyvin mukava ja kielimuurin ylityksessä Donna ja Lance olivat auttamassa tarvittaessa.
Taloksi asetuttuamme lähdimme kävelemään kohti keskustaa, jonne loput matkaseurueestamme oli päätynyt asustelemaan. Lähdimme Steven, Clairen ja australialaisen Nickin kanssa kävelemään saarta ympäri, mutta aika pian vastaan tuli Veggie Patch -niminen orgaaninen ravintola, jonne jumituimme maistelemaan olutta ja pelaamaan Petankia omistajapariskunnan kanssa. Paikan omistaa ranskalainen Alex ja hänen Englannista kotoisin oleva tyttöystävänsä ja tänään sattui olemaan Alexin 30-vuotis syntymäpäivä, joten olikin aihetta pieneen juhlaan.
Pelisessioiden jälkeen aurinko alkoi laskea, jota menimme katselemaan läheisen ravintolan terassille ja täytyy sanoa, että auringonlasku Mekongilla oli yksi vaikuttavimmista näkymistä tällä reissulla. Jostain kumman syystä tuli mieleen Suomen kesä ja auringonlasku järvimaisemassa.
Auringonlaskun jälkeen siirryimme vielä takaisin kylään, jossa oli tarkoitus olla yllätysjuhlat Alexin kunniaksi Hanuman’s baarissa. Alex ei valitettavasti koskaan saapunut paikalle, mutta otimme silti ilon irti maistattamalla salmaria englantilaisille ystävillemme ja taas kerran suomalainen perinnejuoma oli suuri menestys. Nyt pullokin alkaa olemaan jo melkein tyhjä. Hanuman’sin omistaja on englantilainen Adam, joka oli tullut joitain vuosia sitten reppumatkailemaan saarille, niinkuin mekin, mutta kotiinlähtemisen sijaan olikin ottanut paikallisen vaimon ja perustanut baarin. Ei hassumpaa. Nyt hänellä oli jo valmiina toinenkin baari, Monkey Bar, jonka avajaiset olisivat tämän viikon perjantaina. Hanuman’s baarissa on sisustuksena ihania lamppuja, kankaita ja tyynyjä, ja Adam vinkkasi meille että hän oli käynyt hankintareissulla Phnom Pehnin Russian marketilla, josta kuulemma löytyy valtavat määrät vastaavanlaista tavaraa. Saa nähdä, joutuuko sitä lähettämään vielä toisenkin postipaketin kotiin ennen matkan loppua.
12.12.2010 #Day 42 Vientiane
Nyt on taas kerran vuorossa prätkän vuokraus. Ajattelimme päristellä Buddha Parkiin, joka sijaitsee reilun 20 kilometrin päästä keskustasta. Sinne olisi myös päässyt paikallisbussilla tai tuk tukilla, mutta punnittuamme vaihtoehtojen kätevyyden ja edullisuuden päädyimme omaan kulkupeliin. Laosissa liikenne on oikeanpuoleista, toisin kuin aikaisemmissa kohteissamme, mutta kotosuomeen tottuneena sehän sopi mainiosti. Jännittäväähän se taas aluksi oli uudessa paikassa, mutta täällä tiet ovat oikein hyviä ja liikennekään ei aivan älyttömän kaottista, mitä nyt ärsytti välillä vastaantulijoiden kaistalla ajavat mopoilijat.
Otimme puolivahingossa kunnon kiertoreitin pitkin kuoppatietä, josta oli kuitenkin oikein mukavat näkymät, koska tie pujotteli Mekong –joen vierttä pitkin. Kunnollista karttaa meillä ei tietenkään ollut, mutta noin parin tunnin ajelun ja mutkien kautta löysimme kuin löysimmekin perille puistoon. Puisto oli hyvin kaunis. Kymmeniä, ellei jopa satoja erilaisia hindujen ja buddhalaisten jumalolentoja esittäviä kivipatsaita jokapuolella. Patsaat ovat päätyneet sinne 50-luvulla omalaatuisen jooga-shamaanin toimesta. Liekö miekkonen inspiroinut myös paikalla ollutta huilunsoittajaa, joka oli kavunnut soittamaan instrumenttiaan läheiseen puuhun! Vaikka yksittäiset patsaat sinänsä eivät ole erikoisia, on paikka kokonaisuudessaan omalaatuinen kokemus. Huipennuksena oli kurpitsan muotoinen sisäänmentävä patsas, jossa kavuttiin huipulle kolmen kerroksen kautta (jotka edustavat helvettiä, maata ja taivasta). Portaat ja aukot olivat välillä kovinkin kapeita, mutta näkymät rakennelman päältä puistoon olivat mainiot.
Vaikka olimme huristelleet mopolla jo lähes koko päivän, päätimme tehdä vielä pienen kiertotien Vientianen päässä ja käydä katsastamassa Pha That Luang’in, joka on koko Laosin tärkein kansallisaarre. Rakennelma koostuu kolmesta kerroksesta, jotka on reunustettu kullatuin ”tötteröin”, jotka kauempaa katsottuna muistuttavat erehdyttävästi ohjuskärkiä. Koko rakennus on ollut aikoinaan kultapäällystetty, mutta sotien myötä paikka jäi hylätyksi ja kulta on päätynyt ahnaiden varkaiden taskuun ajat sitten. Ranskalaiset ovat yrittäneet sitä restauroida, mutta nyt väritys näyttää lähinnä siltä että joku olisi roiskinut keltaista maalia ympäriinsä huonolla tarkkuudella. Kokonaisuudessaan pytinki oli kuitenkin varsin komea (ainakin kaukaa katsottuna).
Olimme alun perin hieman suunnitelleet, että Vientianesta suuntaisimme kohti etelää Paksen kaupungin lähellä sijaitsevaan eko-majoitukseen, josta järjestetään patikointireissuja läheiseen luonnonpuistoon ja siellä sijaitsevaan pikkukylään. Harmillisesti heillä oli tarjota reissua vasta yli viikon päästä, joten päätimme jättää sen ainakin toistaiseksi väliin ja suunnistaa vielä etelämpään, lähes Kambozan rajalla sijaitseville 4000 islandsille.
Otimme puolivahingossa kunnon kiertoreitin pitkin kuoppatietä, josta oli kuitenkin oikein mukavat näkymät, koska tie pujotteli Mekong –joen vierttä pitkin. Kunnollista karttaa meillä ei tietenkään ollut, mutta noin parin tunnin ajelun ja mutkien kautta löysimme kuin löysimmekin perille puistoon. Puisto oli hyvin kaunis. Kymmeniä, ellei jopa satoja erilaisia hindujen ja buddhalaisten jumalolentoja esittäviä kivipatsaita jokapuolella. Patsaat ovat päätyneet sinne 50-luvulla omalaatuisen jooga-shamaanin toimesta. Liekö miekkonen inspiroinut myös paikalla ollutta huilunsoittajaa, joka oli kavunnut soittamaan instrumenttiaan läheiseen puuhun! Vaikka yksittäiset patsaat sinänsä eivät ole erikoisia, on paikka kokonaisuudessaan omalaatuinen kokemus. Huipennuksena oli kurpitsan muotoinen sisäänmentävä patsas, jossa kavuttiin huipulle kolmen kerroksen kautta (jotka edustavat helvettiä, maata ja taivasta). Portaat ja aukot olivat välillä kovinkin kapeita, mutta näkymät rakennelman päältä puistoon olivat mainiot.
Vaikka olimme huristelleet mopolla jo lähes koko päivän, päätimme tehdä vielä pienen kiertotien Vientianen päässä ja käydä katsastamassa Pha That Luang’in, joka on koko Laosin tärkein kansallisaarre. Rakennelma koostuu kolmesta kerroksesta, jotka on reunustettu kullatuin ”tötteröin”, jotka kauempaa katsottuna muistuttavat erehdyttävästi ohjuskärkiä. Koko rakennus on ollut aikoinaan kultapäällystetty, mutta sotien myötä paikka jäi hylätyksi ja kulta on päätynyt ahnaiden varkaiden taskuun ajat sitten. Ranskalaiset ovat yrittäneet sitä restauroida, mutta nyt väritys näyttää lähinnä siltä että joku olisi roiskinut keltaista maalia ympäriinsä huonolla tarkkuudella. Kokonaisuudessaan pytinki oli kuitenkin varsin komea (ainakin kaukaa katsottuna).
Olimme alun perin hieman suunnitelleet, että Vientianesta suuntaisimme kohti etelää Paksen kaupungin lähellä sijaitsevaan eko-majoitukseen, josta järjestetään patikointireissuja läheiseen luonnonpuistoon ja siellä sijaitsevaan pikkukylään. Harmillisesti heillä oli tarjota reissua vasta yli viikon päästä, joten päätimme jättää sen ainakin toistaiseksi väliin ja suunnistaa vielä etelämpään, lähes Kambozan rajalla sijaitseville 4000 islandsille.
11.12.2010 #Day 41 Vientiane
Tuli nukuttua yllättävän pitkään ja olo oli sen mukainen: Kerrankin oli levännyt ja kohtuullisen tervekin olo. Tänään vaihdoimme hotellia tien toiselle puolelle joka on jonkunverran edullisempi. Aamiainen tuli nautittua läheisessä kahvilassa, jossa oli todella maukas patonki kera kananmunan ja kinkun. Huomasi kyllä, että Laosiin on jäänyt vaikutteita ranskalaisilta, koska patonki oli varmasti reissun paras tähänmennessä.
Uusi huoneemme ei ollut ihan niin hieno kuin edellinen, mutta varmasti riittävä. Iltapäivällä lähdimme tuktukilla kohti läheistä temppeliä, jonne Riikka halusi mennä osallistumaan kävelymeditaatioon, joka järjestetään joka lauantai.
Viidakkoon oli rakennettu hieno temppelialue, jossa munkit hoitelivat päivittäisiä askareitaan. Osalla näytti asiat pyyhkivän todella hyvin ja välillä näytti vähän huvittavaltakin kun oransseihin kaapuihin sonnustautuneet buddha-munkit ajelivat nelivetomaastureilla ja näpyttelivät älypuhelimiaan. Mulle tuli taas todella kipeä olo, niin päätin lähteä takaisin hotellille lepäämään sillä aikaa kun Riikka jäisi meditaatioon.
Meditaatio oli hyvin kiehtova. Munkkien johdolla ja paikallisen miehen tulkkaamana noin 20 hengen (pääasiassa turisteista koostuva, mutta oli mukaan eksynyt muutama paikallinenkin) porukkamme harjoitteli meditointia istuen ja kävellen. Aluksi 20 minuuttia istuttiin paikallamme ja keskityttiin pelkästään hengittämiseen. Ideana on siis yrittää olla ajattelematta mitään muuta kuin hengityksen virtaamista sisään ja ulos, mikä on yllättävän vaikeaa kun sitä tosissaan yrittää. Lisäksi ympäristöstä kuului kova meteli, vasarointia ja lasten leikkimistä. Mutta aina kun huomasi ajatusten lähteneen harhailemaan, yritti vain jatkaa hengitykseen keskittymistä. Parikymmentä minuuttia kului yllättävän nopeasti. Seuraavat 20 minuuttia vietettiinkin kävelymeditoinnin parissa, jossa hengityksen sijaan keskitytään jalkojen liikkeeseen kävellessä: tyyliin oikea jalka nousee ylös-liikkuu eteen-laskeutuu maahan-vasen jalka nousee ylös jne. Liikkuessa tuntui helpommalta keskittyä vain kävelyyn, eikä huomanut ajatusten vaeltelevan läheskään yhtä usein. Porukkamme oli varmaan ulkopuolisten silmin hassu näky, kun kymmeniä ihmisiä matelee silmät kiinni etanavauhtia ympäri pientä temppeliä! Kävelyn jälkeen oli vuorossa vielä toiset 20 minuttia istumameditaatiota, joka menikin jo ensimäistä kertaa sujuvammin. Lähtiessä saimme vielä mukaan vihkoset joissa kerrotaan lisää meditaation saloista. Ja tämä kaikki ei maksanut mitään. Lahjoitusboksille saikin melkein jonottaa ulosmennessä. Kaikenkaikkiaan erittäin miellyttävä kokemus ja erikoinen ympäristö teki siitä vielä mieleenpainuvamman.
Uusi huoneemme ei ollut ihan niin hieno kuin edellinen, mutta varmasti riittävä. Iltapäivällä lähdimme tuktukilla kohti läheistä temppeliä, jonne Riikka halusi mennä osallistumaan kävelymeditaatioon, joka järjestetään joka lauantai.
Viidakkoon oli rakennettu hieno temppelialue, jossa munkit hoitelivat päivittäisiä askareitaan. Osalla näytti asiat pyyhkivän todella hyvin ja välillä näytti vähän huvittavaltakin kun oransseihin kaapuihin sonnustautuneet buddha-munkit ajelivat nelivetomaastureilla ja näpyttelivät älypuhelimiaan. Mulle tuli taas todella kipeä olo, niin päätin lähteä takaisin hotellille lepäämään sillä aikaa kun Riikka jäisi meditaatioon.
Meditaatio oli hyvin kiehtova. Munkkien johdolla ja paikallisen miehen tulkkaamana noin 20 hengen (pääasiassa turisteista koostuva, mutta oli mukaan eksynyt muutama paikallinenkin) porukkamme harjoitteli meditointia istuen ja kävellen. Aluksi 20 minuuttia istuttiin paikallamme ja keskityttiin pelkästään hengittämiseen. Ideana on siis yrittää olla ajattelematta mitään muuta kuin hengityksen virtaamista sisään ja ulos, mikä on yllättävän vaikeaa kun sitä tosissaan yrittää. Lisäksi ympäristöstä kuului kova meteli, vasarointia ja lasten leikkimistä. Mutta aina kun huomasi ajatusten lähteneen harhailemaan, yritti vain jatkaa hengitykseen keskittymistä. Parikymmentä minuuttia kului yllättävän nopeasti. Seuraavat 20 minuuttia vietettiinkin kävelymeditoinnin parissa, jossa hengityksen sijaan keskitytään jalkojen liikkeeseen kävellessä: tyyliin oikea jalka nousee ylös-liikkuu eteen-laskeutuu maahan-vasen jalka nousee ylös jne. Liikkuessa tuntui helpommalta keskittyä vain kävelyyn, eikä huomanut ajatusten vaeltelevan läheskään yhtä usein. Porukkamme oli varmaan ulkopuolisten silmin hassu näky, kun kymmeniä ihmisiä matelee silmät kiinni etanavauhtia ympäri pientä temppeliä! Kävelyn jälkeen oli vuorossa vielä toiset 20 minuttia istumameditaatiota, joka menikin jo ensimäistä kertaa sujuvammin. Lähtiessä saimme vielä mukaan vihkoset joissa kerrotaan lisää meditaation saloista. Ja tämä kaikki ei maksanut mitään. Lahjoitusboksille saikin melkein jonottaa ulosmennessä. Kaikenkaikkiaan erittäin miellyttävä kokemus ja erikoinen ympäristö teki siitä vielä mieleenpainuvamman.
10.12.2010 #Day 40 Vientiane
Aamusta suuntasimme Vientianen Morning Marketille katselemaan, jos löytyisi jotain ostettavaa. Alue oli todella hyvin, mutta valitettavasti tuotevalikoima toisti aika rajusti itseään, kuten Aasian marketeilla yleensäkin. Huvittavia myyntiartikkeleita sielä tuli kyllä vastaan. Muunmuassa väärennettyjä 100$ dollarin seteleitä. Jätettiin kuitenkin ostamatta.
Kuumeinen olo vaivasi edelleenkin joten suuntasimme takaisin hotellille päin. Päivälepäilyn ansiosta olo parani iltaa kohden ja päätimme lähteä katselemaan jos kaupungista löytyisi jonkinlaista yöelämää. Illalliset söimme Mekong –joen varrella sijaitsevassa kattoterassilla. Ruoka oli oikein hyvää vaikka paikka näyttikin enemmän kaljakuppilalta. Harmiksemme missasimme juuri auringonlaskun, joka kuulemma on näyttävä terassilta.
Ruoan jälkeen lähdimme kävelemään pitkin joen vartta ilman sen kummempia suunnitelmia. Lopulta päädyimme paikallisiin syntymäpäiväjuhliin kadun varrella, jossa ystävälliset ihmiset tarjosivat meille olutta ja kuivattua mustekalaa. Juhlijat lähtivät kuitenkin melko pian kohti klubeja ja me päätimme ottaa tuktukin kohti hotelliamme, jonka lähellä olevassa kuppilassa oli tarkoitus olla jonkinlaiset pippalot kymmenen maissa.
Olisi ehkä kannattanut silti jäädä paikallisten kanssa bilettämään, koska juhlijat koostuivat lähinnä sekavista turisteista ja musiikistakin tuli mieleen lähinnä Suomen sedulat. Tuli kuitenkin jopa tanssittua vähän, kosta hullu hipahtava naikkonen repi meidät väkisin tanssilattialle ”I know you want it!” –niin no. Oli vähän sen oloista, että on nautittu muutakin kuin kansalaisluottamusta.
Kuumeinen olo vaivasi edelleenkin joten suuntasimme takaisin hotellille päin. Päivälepäilyn ansiosta olo parani iltaa kohden ja päätimme lähteä katselemaan jos kaupungista löytyisi jonkinlaista yöelämää. Illalliset söimme Mekong –joen varrella sijaitsevassa kattoterassilla. Ruoka oli oikein hyvää vaikka paikka näyttikin enemmän kaljakuppilalta. Harmiksemme missasimme juuri auringonlaskun, joka kuulemma on näyttävä terassilta.
Ruoan jälkeen lähdimme kävelemään pitkin joen vartta ilman sen kummempia suunnitelmia. Lopulta päädyimme paikallisiin syntymäpäiväjuhliin kadun varrella, jossa ystävälliset ihmiset tarjosivat meille olutta ja kuivattua mustekalaa. Juhlijat lähtivät kuitenkin melko pian kohti klubeja ja me päätimme ottaa tuktukin kohti hotelliamme, jonka lähellä olevassa kuppilassa oli tarkoitus olla jonkinlaiset pippalot kymmenen maissa.
Olisi ehkä kannattanut silti jäädä paikallisten kanssa bilettämään, koska juhlijat koostuivat lähinnä sekavista turisteista ja musiikistakin tuli mieleen lähinnä Suomen sedulat. Tuli kuitenkin jopa tanssittua vähän, kosta hullu hipahtava naikkonen repi meidät väkisin tanssilattialle ”I know you want it!” –niin no. Oli vähän sen oloista, että on nautittu muutakin kuin kansalaisluottamusta.
perjantai 10. joulukuuta 2010
9.12.2010 #Day 39 Kuala Lumpur – Vientiane
Jouduimmekin lähtemään aamulla liikkeelle jo aikaisin. Ensimmäistä kertaa KL:ssa jouduimme matkaamaan taksilla, ja se olikin ihan oma kokemuksensa. 3 ensimmäistä taksia ilmoittivat vain könttäsumman, jolla heittäisivät meidät postille ja taksimittaria osoittaessamme kaasuttivat vain pois. Onneksi paikalla kurvasi mukava taksikuski, joka heitti meidät postille mittarin kera ja jäi vielä postin ulkopuolelle odottamaan sen aikaa, että saamme paketin lähetettyä ja vei meidät samantien lentokentälle saakka. Kuala Lumpurin lentokenttä on jostain syystä 70 kilometrin päässä kaupungin keskustasta, joten olimme tyytyväisiä että saimme kyydin järjestettyä näin vaivattomasti.
Perillä Vientianessa olimme jo myöhäisiltapäivästä. Viisumit sai järkättyä lentokentällä USD 35 hinnalla (jostain syystä joka maalle oli oma viisumihinta; suomalaiset saivat maksaa 35 kun taas kanadalaiset jopa 41 mutta itäeurooppalaiset vain 30 dollaria). Emme olleet varanneet majoituksia Vientianesta etukäteen, ja pari ensimmäistä paikkaa olivatkin täysiä. Saimme kuitenkin mukavan Mekong-joen viereltä Riverside hotellista. Vietyämme rinkat hotelliin lähdimme heti metsästämään illallista. Mekongin varrella on useita katukoju-ravintoloita, joissa oli tarjoiltavat ruuat esillä lieden vieressä. Monessa ravintolassa näkyi olevan tarjolla noin tennispallon kokoisia paistettuja palleroita, ja selvisi että niissä onkin sisällä riisiä. Tästä ainesosasta rakentuu nam-salaatti, jossa on kyseisen riisin lisäksi pähkinöitä sekä tuoreita korianteria ja minttua. Nämä sitten kääräistään salaatinlehteen ja nautinto on valmis, yksi maistuvimmista ruuista tähän mennessä. Huuhdoimme illallisen alas Beerlaolla, joka näkyi olevan tähän asti ehdottomasti matkan halvinta olutta. Suuren (660 ml) pullon hinta on ravintolassakin vain euron.
8.12.2010 #Day 38 Kuala Lumpur
Petronas-torneihin emme kuitenkaan menneet sisälle asti, sillä yleisö päästetään vain näköalasillalle alle puoleenväliin torneja. Sen sijaan suuntasimme seuraavana aamuna Menara KL:n, joka on toisiksi korkein torni Kuala Lumpurissa. Menarassa kuitenkin pääsee pällistelemään maisemia paljon korkeammalta kuin Petronaksen torneissa. Tornista oli hauska bongata kaupunginosia joissa olimme käyneet, ja löytyipä lopulta oman hotellin kattokin talojen joukosta.
Illalla yritimme päästä läheiseen postiin lähettämään muutamia ylimääräisiä tavaroita Suomeen, mutta heti ulos astuttuamme alkoi ripotella vettä. Ehdimme juuri ja juuri sateensuojaan lähikauppamme katoksen alle, kun taivas repesi täysin. Kuala Lumpurin viemäriverkostossa lienee parantamisen varaa, kun joka sateella kadut ovat alkaneet muistuttaa enemmän jokia kuin teitä. Katoksen alla seisoskellessamme päätimme tehdä ryntäyksen vastapäiseen intialaisravintolaan. Riikan flipflopit eivät vain pysyneetkään jaloissa kadun yli juostessa, ja tiellä ollut vesi virtasi sen verran kovaa vauhtia että kenkien perässä sai juosta pitkään ennen kuin ne sai kiinni, mutta lopulta löytyi molemmat kengät ja nautimme loistavat safkat intialaisessa. Ikävä kyllä ruoan jälkeenkin satoi edelleen niin paljon, että suuntasimme vain nopeasti hotellille ja postireissu saisi jäädä viimeiseen aamuun.
Illalla yritimme päästä läheiseen postiin lähettämään muutamia ylimääräisiä tavaroita Suomeen, mutta heti ulos astuttuamme alkoi ripotella vettä. Ehdimme juuri ja juuri sateensuojaan lähikauppamme katoksen alle, kun taivas repesi täysin. Kuala Lumpurin viemäriverkostossa lienee parantamisen varaa, kun joka sateella kadut ovat alkaneet muistuttaa enemmän jokia kuin teitä. Katoksen alla seisoskellessamme päätimme tehdä ryntäyksen vastapäiseen intialaisravintolaan. Riikan flipflopit eivät vain pysyneetkään jaloissa kadun yli juostessa, ja tiellä ollut vesi virtasi sen verran kovaa vauhtia että kenkien perässä sai juosta pitkään ennen kuin ne sai kiinni, mutta lopulta löytyi molemmat kengät ja nautimme loistavat safkat intialaisessa. Ikävä kyllä ruoan jälkeenkin satoi edelleen niin paljon, että suuntasimme vain nopeasti hotellille ja postireissu saisi jäädä viimeiseen aamuun.
7.12.2010 #Day 37 Kuala Lumpur
Alkuperäinen suunnitelmamme Kuala Lumpurissa oli mennä tutustumaan läheiseen luolastoon Batu cavesiin, mutta harmiksemme luolat ovat loppuvuoden remontissa ja niissä vierailu jäi seuraavaan kertaan, joten myös seuraava päivä kului pitkälti katuja tallaten. Hotellimme lähistöllä oli roppakaupalla erilaisia ostareita, joista osassa kävimme, mutta vain lyhyelti huomattuamme niiden olevan täynnä Louis Vuitton, Gucci ja muita vastaavan hintatason liikkeitä.
Illan pimennyttyä siirryimme Kuala Lumpurin kenties kuuluisimmalle nähtävyydelle Petronas twin towersille. Lähes puolen kilometrin korkuiset Petronas-yhtiön pääkonttorit olivat illan pimeydessä komea näky. Pakkohan niistä oli ottaa perinteiset turistikuvat.
Illan pimennyttyä siirryimme Kuala Lumpurin kenties kuuluisimmalle nähtävyydelle Petronas twin towersille. Lähes puolen kilometrin korkuiset Petronas-yhtiön pääkonttorit olivat illan pimeydessä komea näky. Pakkohan niistä oli ottaa perinteiset turistikuvat.
6.12.2010 #Day 36 Kuala Lumpur
Ensimmäisenä Kuala Lumpur-aamuna suuntasimme hotellin läheiselle monorail-pysäkille ja matkasimme parin pysäkin verran Chow kit-kaupunginosaan, jossa oli paikallisten suosima ruokatori. Tarjolla oli mitä tahansa voisi haluta lehmänpäistä kuivattuihin kaloihin, mutta täytyy myöntää että lehmänpäät aiheuttivat pientä ruokahalun puutetta loppupäiväksi. Mahtavan värisiä vihanneksiakin oli korikaupalla.
Loppupäivän kävelimme jälleen Little Indian ja Chinatownin liepeillä. Pitkän päivän lopuksi oli mukava mennä Central marketista löytyneeseen fish spahan: vain 5 ringitillä (10 sentin paikkeilla) pääsi nauttimaan kalahoidosta, jossa laitetaan jalat isoon kala-altaaseen, jossa pikkukalat napsivat jaloista kuollutta ihoa. Kokemus oli aluksi hyvin kutittava, mutta hetkessä näykkäilyyn tottui ja 10 minuutin kalahoidon jälkeen jalat olivat kuin uudestisyntyneet.
Loppupäivän kävelimme jälleen Little Indian ja Chinatownin liepeillä. Pitkän päivän lopuksi oli mukava mennä Central marketista löytyneeseen fish spahan: vain 5 ringitillä (10 sentin paikkeilla) pääsi nauttimaan kalahoidosta, jossa laitetaan jalat isoon kala-altaaseen, jossa pikkukalat napsivat jaloista kuollutta ihoa. Kokemus oli aluksi hyvin kutittava, mutta hetkessä näykkäilyyn tottui ja 10 minuutin kalahoidon jälkeen jalat olivat kuin uudestisyntyneet.
5.12.2010 #Day 35 Pulau Pangkor – Kuala Lumpur
Ylös aikaisin, kamat kasaan ja kohti Kuala Lumpuria. Reissu sujui yhtä nopsasti kuin tullessakin. Tosin bussissa alkoi itsekin voimaan vähän pahoin kun seuraavassa penkissä istuva pikkupoika oksensi ja kakoi puolimatkaa muovipussiin.
Pois jäimme jo Chinatownissa ja kävelimme loppumatkan Jalan Sahabatille. Sahabat Guesthousessa meidät otettiin taas lämpimästi vastaan ja ensimmäiseksi yöksi otimme Deluxe huoneen koska kaikki normaalihintaiset huoneet olivat täyteen buukattu. Sahabatissa tosin on niin hyvä palvelu, että he lupasivat seuraavana päivä siirtää tavaramme halvempaan huoneeseen, kunhan olisimme pakanneet valmiiksi.
Illalla lähdimme talsimaan takaisin kohti Chinatownia. Siellä järjestetään iltaisin ja öisin torikatu, josta kuulemma löytyisi lähes mitä vain vaatteista kännyköihin. Pääsimmekin jo heti ensimmäisenä iltana ostostenteon makuun, kun Riikka löysi itselleen uudet housut ja minä suojakuoren kännykälleni, jotta se ei ihan kulahtaisi reissullamme. Marketin jälkeen suunnistimme vielä Central Marketiin ja Little Indiaan, jossa oli myös kaduilla torimeininkiä, tosin tälläkertaa ei tarttunut mukaan mitään erityistä.
Illalliset söimme läheisellä ruokakadulla, Jalan Alorilla, joka on kuuluisa hyvistä ravintola- ja ruokakojuvaihtoehdoistaan. Ja ruokakin oli todella maineensa veroista.
4.12.2010 #Day 34 Pulau Pangkor
Oltiin suunniteltu viidakkotrekkausta tällepäivälle. Harmiksemme aamu oli varsin sateinen, mutta päätimme lähteä silti. Ensin meidän kuitenkin piti vaihtaa majataloa, koska oli lauantai, eikä Seagullissa ollut vapaita huoneita tällepäivälle. Kuten aikaisemminkin jo mainitsin, niin viikonloput ovat Pangkorilla äärimmäisen kiireisiä ja olimme hieman huolissamme, että löytäisimmekö mitään majapaikkaa koko saarelta.
Kaikkialla tosiaan oli täynnä, vasta viidennestä hotellista, Nipah Bay Villasta, löytyi vapaa huone ja sekin oli koko paikan viimeinen. Hotelli oli hieman kalliimpi: 100 RM / yö (25e), mutta viikonloppuisin kaikkialla on käytössä viikonloppuhinnasto, joten ei se liikaa ollut kuitenkaan ja kyseessä oli kuitenkin viimeinen ilta Pangkorilla.
Trekkaussuunnitelmamme meni vähän mönkään, kun kyselimme asiasta vähän lisää. Jos samoamaan halusi, niin pitäis olla kuulemma virallinen lupa mantereelta, koska kyseessä on luonnonsuojelu-alue. Ei meille enään tietenkään ollut aikaa moista hankkia, joten tyydyimme vähempään eli päätimme kävellä läheiselle vesiputoukselle.
Vesiputous oli tosiaankin hyvin pieni eikä siinä ollut juuri mitään nähtävää. Sinne käveli noin 10 minuuttia pientä polkua pitkin. Putoukselta kuitenkin polku jatkui kohti tuntematonta joten päätimme jatkaa matkaa. Kovin kauaa emme kuitenkaan ehtineet kävellä kun Riikka huomasi, että hänen sukkansa ovat täynnä iilimatoja. Itse huomasin heti perään saman. Kiirellä siis pois viidakosta ja irroittelemaan verta imeviä lötköjä jaloista. Kaikki vaatteet piti käydä kunnolla läpi ja otukset irrottaa ihosta polttamalla. Yksi hyväkäs oli jopa päässyt kiipeämään sisäreiteeni kiinni, minkä oli vähän turhan lähellä...
Huolellisen matosiivon ja suihkuilun jälkeen päätimme viettää iltaa viereisen bungalowin asukkien: Daven ja Gemman kanssa kera muutaman olusen. Aussi-brittiläinen pariskunta oli oikein mukavaa seuraa ja ilta suijuikin rattoisasti. Hekin olivat lähdössä takaisin KL:ään huomenna joten sovimme ottavamme yhteisen taksin satamaan aamulla. Illalliseksi maistui hotellimme keittiöstä kokonainen grillattu White Snapper. Lauantai-illan kiireen tosin huomasi ravintolassakin, koska riisiä emme meinanneet ensin saada kalan kanssa ollenkaan.
Kaikkialla tosiaan oli täynnä, vasta viidennestä hotellista, Nipah Bay Villasta, löytyi vapaa huone ja sekin oli koko paikan viimeinen. Hotelli oli hieman kalliimpi: 100 RM / yö (25e), mutta viikonloppuisin kaikkialla on käytössä viikonloppuhinnasto, joten ei se liikaa ollut kuitenkaan ja kyseessä oli kuitenkin viimeinen ilta Pangkorilla.
Trekkaussuunnitelmamme meni vähän mönkään, kun kyselimme asiasta vähän lisää. Jos samoamaan halusi, niin pitäis olla kuulemma virallinen lupa mantereelta, koska kyseessä on luonnonsuojelu-alue. Ei meille enään tietenkään ollut aikaa moista hankkia, joten tyydyimme vähempään eli päätimme kävellä läheiselle vesiputoukselle.
Vesiputous oli tosiaankin hyvin pieni eikä siinä ollut juuri mitään nähtävää. Sinne käveli noin 10 minuuttia pientä polkua pitkin. Putoukselta kuitenkin polku jatkui kohti tuntematonta joten päätimme jatkaa matkaa. Kovin kauaa emme kuitenkaan ehtineet kävellä kun Riikka huomasi, että hänen sukkansa ovat täynnä iilimatoja. Itse huomasin heti perään saman. Kiirellä siis pois viidakosta ja irroittelemaan verta imeviä lötköjä jaloista. Kaikki vaatteet piti käydä kunnolla läpi ja otukset irrottaa ihosta polttamalla. Yksi hyväkäs oli jopa päässyt kiipeämään sisäreiteeni kiinni, minkä oli vähän turhan lähellä...
Huolellisen matosiivon ja suihkuilun jälkeen päätimme viettää iltaa viereisen bungalowin asukkien: Daven ja Gemman kanssa kera muutaman olusen. Aussi-brittiläinen pariskunta oli oikein mukavaa seuraa ja ilta suijuikin rattoisasti. Hekin olivat lähdössä takaisin KL:ään huomenna joten sovimme ottavamme yhteisen taksin satamaan aamulla. Illalliseksi maistui hotellimme keittiöstä kokonainen grillattu White Snapper. Lauantai-illan kiireen tosin huomasi ravintolassakin, koska riisiä emme meinanneet ensin saada kalan kanssa ollenkaan.
3.12.2010 #Day 33 Pulau Pangkor
Riikalle oli iskenyt perinteinen lomaflunssa, joten hän jäi aamulla lepäilemään hotellille. Itse päätin lähteä kasin aikoihin kaupunkiin päin, joka olisi noin puolentoistatunnin kävelyn päässä. Reitti oli suurimmaksiosaksi autotietä, mutta matkalla oli silti paljon nähtävää. Muunmuassa paljon apinoita sähköjohdoilla istuskelemassa. Takaisin tulomatkalla huomasin ojanpenkalla myös äärimmäisen ison monitoriliskon ( reilu metri pituutta), mutta juuri kun sain kameran kaivettua esiin, niin kaveri otti hatkat eikä kameralle tallentunut kuin hännän pää. Pitää jatkossa pitää silmät auki ja kamera kokoajan esille. Otus oli sen verran hätkähdyttävä näky, että siitä on pakko saada kuva!
Illalla Riikan olo oli jo hieman parempi, joten kävelimme lähikylään katsomaan illallistarjontaa. Kävelymatkalla spottasimme myös monitoriliskon uudestaan ja tälläkertaa se tallentui kamerallekin. Tosin melkoisen suttuisena, koska tälläkin yksilöllä oli kova kiire karkuun. Kylästä löysimmekin varsin hyvän kiinalaisen ravintolan, jonka omistaja oli varsin huumormiehiä. Katsoimme siinä syödessämme kiinankielistä tv-ohjelmaa, jota omistajakin meille välillä kommentoi: ”Finland!” kun telkkarissa oltiin jäätiköllä. Miekkonen oli myös sitämieltä että Islanti on kaupunki Suomessa. Miellyttävä ravinteli ja koska oli kyse kiinalaisista niin listalta löytyi myös olutta. Kiinalaiset rules.
Illalla Riikan olo oli jo hieman parempi, joten kävelimme lähikylään katsomaan illallistarjontaa. Kävelymatkalla spottasimme myös monitoriliskon uudestaan ja tälläkertaa se tallentui kamerallekin. Tosin melkoisen suttuisena, koska tälläkin yksilöllä oli kova kiire karkuun. Kylästä löysimmekin varsin hyvän kiinalaisen ravintolan, jonka omistaja oli varsin huumormiehiä. Katsoimme siinä syödessämme kiinankielistä tv-ohjelmaa, jota omistajakin meille välillä kommentoi: ”Finland!” kun telkkarissa oltiin jäätiköllä. Miekkonen oli myös sitämieltä että Islanti on kaupunki Suomessa. Miellyttävä ravinteli ja koska oli kyse kiinalaisista niin listalta löytyi myös olutta. Kiinalaiset rules.
2.12.2010 #Day 32 Pulau Pangkor
Tänään oli vuorossa lötköttelyä eikä juuri muuta. Suunta rannalle siis ja riippumatto messiin. Joitain tunteja tuli löhöiltyä ja itse sain jopa reissun toisen kirjan luettua loppuun, mikä on hieno saavutus, koska keskimääräinen kirjojen ahmintatahtini on noin yksi kirja per 5 vuotta. Riikka tosin on saanut luettua jo ties kuinka monta kirjaa tälläreissulla, mutta hän onkin lukutoukka.
Jotain aktiviteettia piti kehittää ja päätimmekin uida läheiselle pikkusaarelle. Olimme ensin hieman epäileväisiä matkan pituudesta, mutta rohkaistuimme kun juttelimme eilen tapaamamme pariskunnan naisen kanssa, että hän oli uinut juuri saarelle, eikä matka ollut kuin ehkä puolisen tuntia per suunta.
Uimamatka meni sujuvasti ja oli kiva että noin puolessa välissä oli kalastajien verkkosäilö kaloille, jossa saimme hetken leväthää ennen matkan jatkamista. Saari oli tosiaan hyvin pieni, eikä sen rannalta oikein päässyt mihinkään, koska rantaa ympäröivät korkeat kalliot ja tiheä viidakko.
Malesialaiset turistit tulivat rantaan luonnollisesti veneillä ja oli kieltämättä aika huvittavan näköistä, kun pelastusliiveillä varustetut, pitkiin vaatteisiin pukeutuneet burkhapäiset naiset peuhasivat rantavedessä. Tosin huvittuneisuus taisi olla molemminpuoleista, koska jo useammin kuin kerran ovat paikalliset naikkoset kikatelleet ja osoitelleet Riikan rastatukkaa. Se taitaa olla melkoisen harvinainen hiustyyli täälläpäin.
Uimisen jälkeen päikkärit maistuivat ja matkalla hotellille pysähdyimme samalla katsomaan ja kuvailemaan Hornbill –lintujen ruokkimista. Huvittavan näköisiä siivekkäitä isoine nokkineen lenteli ympäriinsä kymmenittäin, kun ruokkijamies heitteli ilmaan banaanin siivuja.
Illalliselle päätimme mennä läheiseen rantaravintola Daddy’siin, jossa herkuttelimme jättikatkaravuilla chilikastikkeessa ja paikallisella Lau Lau –kalalla. Itse päätin oikein repäistä ja tilasin reissun ensimmäisen drinkin. Olisi tosin pitänyt tyytyä pelkkään oluseen. Sateenvarjolla varustettu vahva, punainen ja kookokselta maistuva jättiläisdrinkki ei oikein maistunut.
Jotain aktiviteettia piti kehittää ja päätimmekin uida läheiselle pikkusaarelle. Olimme ensin hieman epäileväisiä matkan pituudesta, mutta rohkaistuimme kun juttelimme eilen tapaamamme pariskunnan naisen kanssa, että hän oli uinut juuri saarelle, eikä matka ollut kuin ehkä puolisen tuntia per suunta.
Uimamatka meni sujuvasti ja oli kiva että noin puolessa välissä oli kalastajien verkkosäilö kaloille, jossa saimme hetken leväthää ennen matkan jatkamista. Saari oli tosiaan hyvin pieni, eikä sen rannalta oikein päässyt mihinkään, koska rantaa ympäröivät korkeat kalliot ja tiheä viidakko.
Malesialaiset turistit tulivat rantaan luonnollisesti veneillä ja oli kieltämättä aika huvittavan näköistä, kun pelastusliiveillä varustetut, pitkiin vaatteisiin pukeutuneet burkhapäiset naiset peuhasivat rantavedessä. Tosin huvittuneisuus taisi olla molemminpuoleista, koska jo useammin kuin kerran ovat paikalliset naikkoset kikatelleet ja osoitelleet Riikan rastatukkaa. Se taitaa olla melkoisen harvinainen hiustyyli täälläpäin.
Uimisen jälkeen päikkärit maistuivat ja matkalla hotellille pysähdyimme samalla katsomaan ja kuvailemaan Hornbill –lintujen ruokkimista. Huvittavan näköisiä siivekkäitä isoine nokkineen lenteli ympäriinsä kymmenittäin, kun ruokkijamies heitteli ilmaan banaanin siivuja.
Illalliselle päätimme mennä läheiseen rantaravintola Daddy’siin, jossa herkuttelimme jättikatkaravuilla chilikastikkeessa ja paikallisella Lau Lau –kalalla. Itse päätin oikein repäistä ja tilasin reissun ensimmäisen drinkin. Olisi tosin pitänyt tyytyä pelkkään oluseen. Sateenvarjolla varustettu vahva, punainen ja kookokselta maistuva jättiläisdrinkki ei oikein maistunut.
1.12.2010 #Day 31 Pulau Pangkor
Hotellihuoneen hintaan ei kuulunut aamiaista ja hyvä niin koska se ei kovin hyvääkään ollut: Kuivia nakkeja ja keskinkertaista munakasta. Onneksi lähialueilla oli paljon tasokkaan näköisiä ravintoloita, joissa voidaan jatkossa aamiaismätöt vetää.
Malesiassa on vähän eri meininki prätkien kanssa, mitä muualla Aasiassa on tullut vastaan: Kypärät saatiin automaattisesti ja ajamiseen tarvitsee ajokortin, vaikka kyseessä oli vaan skootterimopo. Ajokorttia ei tosin edes tarvinnut näyttää, vaikka mukana sellainen olisi ollutkin.
Lähdimme huristamaan saarta ympäri myötäpäivään ja näkymät olivat varsin kivoja, parempia mitä olin kuvitellut. Kauniita rantoja ja toisella puolella tiheää viidakkoa, eikä liikennettäkään ollut nimeksikään. Tosin olimme kuulleet, että viikonloppuisin saari on aivan mahdottoman tukossa viikonloppulomailijoista.
Olimme huristelleet jo toiselle puolelle saarta, kun päätimme pysähtyä tienvarrella olevaan näköalatorniin. Tornista ei tosin juuri nähnyt muuta kuin merta silmän kantamattomiin. Paikalla oli myös toinen länkkäripariskunta: Mies Hollannista ja nainen Chilestä. Turisimme siinä hetken niitä näitä, kunnes pariskunta kertoi, että ihan tornin kupeessa, ojassa, on puolikuollut koiranpentu. Näky oli melkoisen ikävä: Kaksi jo kuollutta pentua ja yksi hädintuskin elossa itkien. Joku idiootti oli siis tarkoituksella vienyt pennut ojaan ja jättänyt auringon armoille. Pari tuntia odottelimme ja pysäyttelimme prätkiä kysellen, että mitä tilanteessa kannattaisi tehdä. Vastaukset olivat aika pitkälti tasoa ”ei kiinnosta”, ” saarella ei ole eläinten turvakotia” ja ”en voi koskea koiraan koska olen muslimi”. Alkoi kiukuttaa huolella, koska juuri mitään ei ollut tehtävissä, ei ollut oikein tietotaitoa lopettaakaan pikkuotuksen kärsimyksiä. Jokatapauksessa pentu oli niin nuori, ettei se olisi selvinnyt ilman emoaan.
Jälkeenpäin kävi ilmi, itselleni ainakin uusi juttu, että muslimit pitävät koiria ”likaisina” otuksina ja valitettavasti välillä se johtaa koirien laiminlyöntiin ja pahoinpitelyyn, vaikkakin se on koraanin oppien vastaista. Myöhemmin tapasimme samaisen länkkäripariskunnan uudestaan ja he kertoivat, että heidän hotellistaan oli asiaan kommentoitu, että se on saarella aivan normaalia ja he itsekin jättävät ylimääräisiä koiriaan ojienpohjalle. Hieno juttu kertakaikkiaan.
Fiilikset siis meni ja samalla ruokahalu. Päätimme kuitenkin jatkaa kierrosta, jos päivä vaikka tästä paranisi. Pysähdyimme mm. hylätyn purjehdusklubin rauniolla ja ”salarannalla” (Teluk Segadas), jonne kävelimme 15 minsaa läpi viidakon. Rannalla ei ollut ketään muita ja oli varsin mahtava valkoisine hiekkoineen ja puista roikkuvine flengailuköysineen.
Saavuttuamme takaisin hotellille koiraepisodi masensi edelleenkin. Vietimme iltaa hotellin ravintolan terassilla istuen ja muutamia Tiger –oluita nauttien, joita kuitenkaan ei juuri missään ravintoloissa myyty, pääuskonnosta johtuen, mutta onneksi sai tuoda omat oluset lähikaupasta.
Illan hämärtyessä olo hieman onneksi piristyi kun seurailimme makaki –apinoiden ryöstäretkiä hotellin roskiksille. Ovelaa sakkia sanoisin. Hotellin työtekijät eivät tosin näyttäneen kovinkaan huvittuneilta, kun apinat viskoivat varastamiaan roskia hotellin katolta silppuna maahan.
Malesiassa on vähän eri meininki prätkien kanssa, mitä muualla Aasiassa on tullut vastaan: Kypärät saatiin automaattisesti ja ajamiseen tarvitsee ajokortin, vaikka kyseessä oli vaan skootterimopo. Ajokorttia ei tosin edes tarvinnut näyttää, vaikka mukana sellainen olisi ollutkin.
Lähdimme huristamaan saarta ympäri myötäpäivään ja näkymät olivat varsin kivoja, parempia mitä olin kuvitellut. Kauniita rantoja ja toisella puolella tiheää viidakkoa, eikä liikennettäkään ollut nimeksikään. Tosin olimme kuulleet, että viikonloppuisin saari on aivan mahdottoman tukossa viikonloppulomailijoista.
Olimme huristelleet jo toiselle puolelle saarta, kun päätimme pysähtyä tienvarrella olevaan näköalatorniin. Tornista ei tosin juuri nähnyt muuta kuin merta silmän kantamattomiin. Paikalla oli myös toinen länkkäripariskunta: Mies Hollannista ja nainen Chilestä. Turisimme siinä hetken niitä näitä, kunnes pariskunta kertoi, että ihan tornin kupeessa, ojassa, on puolikuollut koiranpentu. Näky oli melkoisen ikävä: Kaksi jo kuollutta pentua ja yksi hädintuskin elossa itkien. Joku idiootti oli siis tarkoituksella vienyt pennut ojaan ja jättänyt auringon armoille. Pari tuntia odottelimme ja pysäyttelimme prätkiä kysellen, että mitä tilanteessa kannattaisi tehdä. Vastaukset olivat aika pitkälti tasoa ”ei kiinnosta”, ” saarella ei ole eläinten turvakotia” ja ”en voi koskea koiraan koska olen muslimi”. Alkoi kiukuttaa huolella, koska juuri mitään ei ollut tehtävissä, ei ollut oikein tietotaitoa lopettaakaan pikkuotuksen kärsimyksiä. Jokatapauksessa pentu oli niin nuori, ettei se olisi selvinnyt ilman emoaan.
Jälkeenpäin kävi ilmi, itselleni ainakin uusi juttu, että muslimit pitävät koiria ”likaisina” otuksina ja valitettavasti välillä se johtaa koirien laiminlyöntiin ja pahoinpitelyyn, vaikkakin se on koraanin oppien vastaista. Myöhemmin tapasimme samaisen länkkäripariskunnan uudestaan ja he kertoivat, että heidän hotellistaan oli asiaan kommentoitu, että se on saarella aivan normaalia ja he itsekin jättävät ylimääräisiä koiriaan ojienpohjalle. Hieno juttu kertakaikkiaan.
Fiilikset siis meni ja samalla ruokahalu. Päätimme kuitenkin jatkaa kierrosta, jos päivä vaikka tästä paranisi. Pysähdyimme mm. hylätyn purjehdusklubin rauniolla ja ”salarannalla” (Teluk Segadas), jonne kävelimme 15 minsaa läpi viidakon. Rannalla ei ollut ketään muita ja oli varsin mahtava valkoisine hiekkoineen ja puista roikkuvine flengailuköysineen.
Saavuttuamme takaisin hotellille koiraepisodi masensi edelleenkin. Vietimme iltaa hotellin ravintolan terassilla istuen ja muutamia Tiger –oluita nauttien, joita kuitenkaan ei juuri missään ravintoloissa myyty, pääuskonnosta johtuen, mutta onneksi sai tuoda omat oluset lähikaupasta.
Illan hämärtyessä olo hieman onneksi piristyi kun seurailimme makaki –apinoiden ryöstäretkiä hotellin roskiksille. Ovelaa sakkia sanoisin. Hotellin työtekijät eivät tosin näyttäneen kovinkaan huvittuneilta, kun apinat viskoivat varastamiaan roskia hotellin katolta silppuna maahan.
30.11.2010 #Day 30 Kuala Lumpur – Pulau Pangkor
Kello pärähti vähän ennen seiskaa aamulla ja vedettiin maukkaan paahtis ja muroaamiaiset sahabatin omatoimikeittiössä. Kävelimme ripeästi Bukit Bintangin skytrain –asemalle josta liuimme kiskoja pitkin pari pysäkkiä Hang Tuahin pyskälle, josta matka jatkui junalla kohti bussiasemaa.
Internasional oli selkeästi bussiyritys paremmasta päästä. Bussi oli melkein yhtä mukava, kuin se jolla tulimme Singaporesta ja 5 tunnin matka Lumutiin sujui rattoisasti. Lumutin satamakaupungista vaihdoimme sitten lauttaan joka kuljetti meidät, pari muuta länkkäripariskuntaa ja ison läjän malesialaisia lomailijoita kohti Pangkorin saarta.
Pankorin satamassa nappasimme taksin taksiasemalta, joka oli varsin huvittava koska kaikki taksit ovat vaaleanpunaisia pakettiautoja. Ilmeisesti joku Pulau Pangkorin tavaramerkki. Taksilla huristelimme sitten parikymmentä minuuttia toiselle puolelle saarta Teluk Nipahiin, jossa varaamamme guesthouse Seagull sijaitsee.
Oletimme, että Seagull Beach Village Resort olisi varsin mainio paikka, mainittu Lonely Planetissa ja Tripadvisorissa hyvät arvosanat, mutta saimme kuitenkin pettyä. Ilmeisesti asiakkaita riittää, vaikka ei huoneita pidäkään kunnossa. Huoneet olivat likaisia ja muunmuassa komero haisi niin paljon homeelle, ettei sinne voinut mitään laittaa. Olimme kuitenkin varauksen tehneet niin päätimme jokatapauksessa jäädä sinne asustelemaan. Ei olisi ehkä pitänyt. Halvimmat huoneet näyttivät lähinnä siivouskomeroilta, niin päädyimme astetta kalliimpaan huoneeseen jossa oli oma parveke. Hintaa oli noin 15e / yö. Parveke olikin yksi hotellin positiivisista asioista, ystävällisen henkilökunnan lisäksi, koska sieltä oli hauska tähystellä viereisestä viidakosta tulleita apinoita ja hornbill –lintuja.
Lombokin prätkäonnettomuudestakin olimme jo hyvin toipuneet, niin olimme suunnitelleet seuraavaksi päiväksi saaren kiertämistä. Ja skootterillahan se käy varsin mukavasti. Varasimme siis aamuksi pärrän. Ehkä tälläkertaa ajaminen sujuu hieman mukavammin.
tiistai 30. marraskuuta 2010
29.11.2010 #Day 29 Singapore – Kuala Lumpur
Aamulla suuntasimme Golden mile complex-bussiasemalle, joka oli onneksi kävelymatkan päässä hostellistamme. Indonesian kaameiden pikkubussien jälkeen tämä bussi oli ihan luksus suurine jalkatiloineen ja ilmastointeineen. Jopa tv-screeni löytyi. Vajaan tunnin ajomatkan jälkeen pysähdyimme ensin Singaporen tullille, jossa oli rento meininki ja tullivirkailija innostui kehumaan Riikan hiuksiakin. Myöskin Malesian puolella rajamuodollisuudet sujuivat jouhevasti. Noin viiden tunnin matkanteon jälkeen olimmekin Kuala Lumpurissa.
Pienen orientoitumisen ja parin harhakäännöksen jälkeen löytyi netistä varaamamme Sahabat guesthouse Jalan Sahabatilla. Guesthousea oli kehuttu vuolaasti tripadvisorissa, eikä syyttä: kysellessämme neuvoa seuraavien bussilippujen ostamiseen oli guesthousen täti ehtinyt tulostaa meille sekä bussiaikataulun että kartat Kuala lumpurin junaverkostosta ja guesthousen lähialueista. Sahabat guesthouse on pieni (ilmeisesti vain noin 8 huonetta) ja erittäin siisti, mukavasti sisustettu ja pienessä keittiössä saa tehdä aamupalaa siihen aikaan kuin haluaa ja kahvia ja teetä on tarjolla pitkin päivää. Tykästyimme paikkaan heti, ja varasimmekin huoneet jo valmiiksi vajaan viikon päähän, kun palaamme takaisin Kuala Lumpuriin muutamaksi päiväksi.
KL:n pääbussiasema on vuoden verran remontissa ja kaikki toiminnot on sillä aikaa siirretty lähiöön, jonne matkasimme ensin monoraililla ja vielä lähijunalla. Saimme heti seuraavaksi aamuksi bussiliput neljän tunnin matkan päässä sijaitsevaan Lumutiin hintaan RM 25 (vastaa noin kuutta euroa).
Lumutista jatketaan matkaa lautalla läheiselle Pulau Pangkorille. Olisimme mielellämme menneet Malesiassa joko jollekin itärannikon upeista saarista tai vaihtoehtoisesti trekkailemaan luonnonpuistoon, mutta monsuunin takia itärannikon saarista suurin osa on turisteille ”kiinni” eli hotellit eivät ole auki, ja trekkaaminen vesisateessakaan ei kuulostanut houkuttelevalta. Sen sijaan länsirannikolla ei ole nyt monsuuniaika, joten päätimme suunnata siellä sijaitsevalle Pulau Pangkorille. Saari on ilmeisesti malesialaisturistien suosiossa, ja heidän loma-aikojensa ulkopuolella erittäin hiljainen. Nyt ilmeisesti kuitenkin on koulujen loma, joten nähtäväksi jää saadaanko nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta vai malesialaisten seurasta.
Pienen orientoitumisen ja parin harhakäännöksen jälkeen löytyi netistä varaamamme Sahabat guesthouse Jalan Sahabatilla. Guesthousea oli kehuttu vuolaasti tripadvisorissa, eikä syyttä: kysellessämme neuvoa seuraavien bussilippujen ostamiseen oli guesthousen täti ehtinyt tulostaa meille sekä bussiaikataulun että kartat Kuala lumpurin junaverkostosta ja guesthousen lähialueista. Sahabat guesthouse on pieni (ilmeisesti vain noin 8 huonetta) ja erittäin siisti, mukavasti sisustettu ja pienessä keittiössä saa tehdä aamupalaa siihen aikaan kuin haluaa ja kahvia ja teetä on tarjolla pitkin päivää. Tykästyimme paikkaan heti, ja varasimmekin huoneet jo valmiiksi vajaan viikon päähän, kun palaamme takaisin Kuala Lumpuriin muutamaksi päiväksi.
KL:n pääbussiasema on vuoden verran remontissa ja kaikki toiminnot on sillä aikaa siirretty lähiöön, jonne matkasimme ensin monoraililla ja vielä lähijunalla. Saimme heti seuraavaksi aamuksi bussiliput neljän tunnin matkan päässä sijaitsevaan Lumutiin hintaan RM 25 (vastaa noin kuutta euroa).
Lumutista jatketaan matkaa lautalla läheiselle Pulau Pangkorille. Olisimme mielellämme menneet Malesiassa joko jollekin itärannikon upeista saarista tai vaihtoehtoisesti trekkailemaan luonnonpuistoon, mutta monsuunin takia itärannikon saarista suurin osa on turisteille ”kiinni” eli hotellit eivät ole auki, ja trekkaaminen vesisateessakaan ei kuulostanut houkuttelevalta. Sen sijaan länsirannikolla ei ole nyt monsuuniaika, joten päätimme suunnata siellä sijaitsevalle Pulau Pangkorille. Saari on ilmeisesti malesialaisturistien suosiossa, ja heidän loma-aikojensa ulkopuolella erittäin hiljainen. Nyt ilmeisesti kuitenkin on koulujen loma, joten nähtäväksi jää saadaanko nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta vai malesialaisten seurasta.
28.11.2010 #Day 28 Singapore
Sunnuntaina nukuttiinkin juhlimisesta väsyneinä hieman pidempään. Iltapäivällä kiertelimme kauppoja Orchard roadin ympäristössä, jossa lähes jokainen pytinki näytti olevan kauppakeskus. Mitään ihmeellistä ei kuitenkaan löytynyt, paitsi hyvä laksa-keitto ostoskeskuksen food courtissa. Suomen ostarit voisivat ottaa mallia Singaporesta; jokaisesta kauppakeskuksesta löytyy food court, jossa on lukuisia erilaisia pikku ravintoloita, joista voi valita haluamansa ruuat ja istua syömään yhteisiin pöytiin. Myös juomia löytyy omista kojuistaan. Suomessa lähin vastaava, Forumin alakerta jää kyllä surkeaksi yritykseksi singaporelaisiin herkkuihin verrattuna.
Orchard roadilta jatkoimme matkaa Golden mile complexille, josta ostimme seuraavaksi päiväksi bussiliput Kuala Lumpuriin 30 dollarilla. Kävimme vielä omalla lähiostarillamme Bugis junctionilla, josta tarttui matkaan japanilainen trendikamera, jolla saa napsittua retrohenkisiä kuvia. Lisäksi jatkoimme erikoisten jäätelöiden maistelua, tällä kertaa kiskasta löytyi vihreä tee- ja seesaminsiemen-jädet. Vihreän teen makuinen jäätelö oli oikein hyvää, mutta seesaminsiemenen maku on ehkä jäätelössä hieman erikoinen. Illalla kävimme syömässä naapurikadun iranilaisessa falafelit ja lammaskebabit.
Orchard roadilta jatkoimme matkaa Golden mile complexille, josta ostimme seuraavaksi päiväksi bussiliput Kuala Lumpuriin 30 dollarilla. Kävimme vielä omalla lähiostarillamme Bugis junctionilla, josta tarttui matkaan japanilainen trendikamera, jolla saa napsittua retrohenkisiä kuvia. Lisäksi jatkoimme erikoisten jäätelöiden maistelua, tällä kertaa kiskasta löytyi vihreä tee- ja seesaminsiemen-jädet. Vihreän teen makuinen jäätelö oli oikein hyvää, mutta seesaminsiemenen maku on ehkä jäätelössä hieman erikoinen. Illalla kävimme syömässä naapurikadun iranilaisessa falafelit ja lammaskebabit.
27.11.2010 #Day 27 Singapore
Tänään olisi vuorossa lisää kiertelyä ja tutustumista kaupunkiin. Lähdimme ajoissa liikkeelle ja tarkoitus olisi mennä metrolla kohti Chinatownia. Singaporen julkinen liikenne toimii äärimmäisen hyvin ja hintakaan ei päätä huimaa. Ostimme paikalliset matkakortit jo eilen johon oli valmiiksi ladattu 7$. Hintaa kortille taisi tulla noin 15$. Matkan pituudesta riippuen yleensä metroreissulle tuli hintaa 1-2$. Homma toimi siinä mielessä eri lailla kuin Suomessa, että metroon mentäessä lippu leimataan sisään ja poislähtiessä ulos. Näin kortilta laskutetaan vain matkan pituutta vastaava summa.
Chinatownissa ruokakojuja riitti ja erinäisiä rihkamaliikkeitä joissa oli jo selkeästi varauduttu joulun tuloon erinäisillä joulu- ja uusivuosi-aiheisilla koristeilla. Mitään tuliaisroinaa yms. ei kuitenkaan viitsitty ostaa, koska niitä joutuisi kantelemaan mukanaan vielä seuraavat 2 kuukautta. Itse ainakin luotan siihen, että Hong Kongissa pääsen tyydyttämään kulutustarpeeni yltäkyllin.
Paluumatkalla kävimme vielä suuressa 24h auki olevassa ostoskeskuksessa Mustafassa, jota oli kehuttu varsinkin elektroniikkafaneille. Sovin siis kohderyhmään, mutta itse ostari oli kuitenkin lievä pettymys. Vastaan ei tullut kovinkaan montaa elektroniikkakojua ja hinnatkin tuntuivat olevan melkoisen korkeita. Tosin jos jotain haluaa Singaporesta ostaa, niin kannattaa muistaa että tuotteen hinnasta saa maasta poislähtiessa 7% GST – veron takaisin, jos vaan on tajunnut ottaa ostopaikasta siihen tarvittavat dokumentit mukaan. Isommissa ostoksissa tämä voi olla siis tuntuvakin summa rahaa.
Palattuamme kotikulmille kävimme viereilellä nuorten suosimalla trendiostoskadulla: aji Lanella. Siellä oli tänään järjestetty päivällä hyväntekeväisyyskirpputori, joka kuitenkin oli osaksi peiteoperaatio illalla järjestettäville katujuhlille, joiden oli määrä jatkua läpi yön. Singaporessa kun ei muuten olisi saanut lupia katujuhlille.
Hotellilla hetki jumittelua sekä virkistäytymistä ja olimmekin jo valmiit illan rientoihin. Illalliset vedimme viereisessä marokkolaisessa ravintola ja ruoka oli todella hyvää. 30$:lla saimme illallisen kahdelle joka oli niin riittoisa, että kaikkea ei edes jaksanut syödä. Lisäksi kokkimme oli varsin mainio tyyppi, johon olimme törmänneet jo edellisenä päivänä. Vaikka tupakointipaikat on Singaporessa melko tarkkaan määritelty, niin varsinkin arabikorttelissa lähes jokaisessa ravintolassa pöydät notkuivat vesipiippuja: Sisha, Hookah, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Näistä sekä paikalliset, että turistit nauttivat nikotiinittomia makutupakoita: omenaa, limeä, vaniljaa yms. Makuja löytyi laidasta laitaan. Itse emme tälläkertaa vesipiippua tilanneet, mutta ympäristössä leijui miellyttävä sishatupakan tuoksu.
Kello 9 maissa illalla alkoi kirpputori olemaan poispakattu ja tiekin melkein valmiiksi katettu sateenvaralta. Tienvarrelle oli ilmestynyt muutamia olut/virvoitusjuomakojuja, joista sai ostettua halpaa, mutta melkoisen pahaa vietnamilaista olutta (harmi että ei enää muisteta nimeä, niin osaisi varoa jatkoss) 6$ hintaan. Pian musiikki alkoikin jo pauhaa ja muutamat taiteilijat alkoivat pyörittelemään valoilla varustettuja keppejään sekä poi:taan. Muusiikki vaihteli genreittäin aika rajusti reggae-trance-psyke akselilla, eikä ollut ollenkaan hassumpaa kuunneltavaa. Ainoa ongelma oli, että väsymys alkoi painaa jo aika aikaisessa vaiheessa.
Takaisin hotellille raahauduimme kolmen maissa aamulla. Ilta oli varsin mukava: Tuli juteltua niin paikallisen poin pyörittelijän kanssa, kuin myös kuukauden lomalle lähteneen Costaricalaisen tyypin kanssa, jonka loma tosin oli venähtänyt tällähetkellä jo 7 kuukauden pituiseksi, eikä ilmeisesti ollut vielä hetkeen kotiin palaamassa. Hänen työnantajansa oli kuitenkin kuulemma ymmärtäväinen: ”Saisinko vielä kuukauden lisää lomaa” –puheluita oli kuulemma joutunut tekemään jo useita.
Chinatownissa ruokakojuja riitti ja erinäisiä rihkamaliikkeitä joissa oli jo selkeästi varauduttu joulun tuloon erinäisillä joulu- ja uusivuosi-aiheisilla koristeilla. Mitään tuliaisroinaa yms. ei kuitenkaan viitsitty ostaa, koska niitä joutuisi kantelemaan mukanaan vielä seuraavat 2 kuukautta. Itse ainakin luotan siihen, että Hong Kongissa pääsen tyydyttämään kulutustarpeeni yltäkyllin.
Paluumatkalla kävimme vielä suuressa 24h auki olevassa ostoskeskuksessa Mustafassa, jota oli kehuttu varsinkin elektroniikkafaneille. Sovin siis kohderyhmään, mutta itse ostari oli kuitenkin lievä pettymys. Vastaan ei tullut kovinkaan montaa elektroniikkakojua ja hinnatkin tuntuivat olevan melkoisen korkeita. Tosin jos jotain haluaa Singaporesta ostaa, niin kannattaa muistaa että tuotteen hinnasta saa maasta poislähtiessa 7% GST – veron takaisin, jos vaan on tajunnut ottaa ostopaikasta siihen tarvittavat dokumentit mukaan. Isommissa ostoksissa tämä voi olla siis tuntuvakin summa rahaa.
Palattuamme kotikulmille kävimme viereilellä nuorten suosimalla trendiostoskadulla: aji Lanella. Siellä oli tänään järjestetty päivällä hyväntekeväisyyskirpputori, joka kuitenkin oli osaksi peiteoperaatio illalla järjestettäville katujuhlille, joiden oli määrä jatkua läpi yön. Singaporessa kun ei muuten olisi saanut lupia katujuhlille.
Hotellilla hetki jumittelua sekä virkistäytymistä ja olimmekin jo valmiit illan rientoihin. Illalliset vedimme viereisessä marokkolaisessa ravintola ja ruoka oli todella hyvää. 30$:lla saimme illallisen kahdelle joka oli niin riittoisa, että kaikkea ei edes jaksanut syödä. Lisäksi kokkimme oli varsin mainio tyyppi, johon olimme törmänneet jo edellisenä päivänä. Vaikka tupakointipaikat on Singaporessa melko tarkkaan määritelty, niin varsinkin arabikorttelissa lähes jokaisessa ravintolassa pöydät notkuivat vesipiippuja: Sisha, Hookah, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Näistä sekä paikalliset, että turistit nauttivat nikotiinittomia makutupakoita: omenaa, limeä, vaniljaa yms. Makuja löytyi laidasta laitaan. Itse emme tälläkertaa vesipiippua tilanneet, mutta ympäristössä leijui miellyttävä sishatupakan tuoksu.
Kello 9 maissa illalla alkoi kirpputori olemaan poispakattu ja tiekin melkein valmiiksi katettu sateenvaralta. Tienvarrelle oli ilmestynyt muutamia olut/virvoitusjuomakojuja, joista sai ostettua halpaa, mutta melkoisen pahaa vietnamilaista olutta (harmi että ei enää muisteta nimeä, niin osaisi varoa jatkoss) 6$ hintaan. Pian musiikki alkoikin jo pauhaa ja muutamat taiteilijat alkoivat pyörittelemään valoilla varustettuja keppejään sekä poi:taan. Muusiikki vaihteli genreittäin aika rajusti reggae-trance-psyke akselilla, eikä ollut ollenkaan hassumpaa kuunneltavaa. Ainoa ongelma oli, että väsymys alkoi painaa jo aika aikaisessa vaiheessa.
Takaisin hotellille raahauduimme kolmen maissa aamulla. Ilta oli varsin mukava: Tuli juteltua niin paikallisen poin pyörittelijän kanssa, kuin myös kuukauden lomalle lähteneen Costaricalaisen tyypin kanssa, jonka loma tosin oli venähtänyt tällähetkellä jo 7 kuukauden pituiseksi, eikä ilmeisesti ollut vielä hetkeen kotiin palaamassa. Hänen työnantajansa oli kuitenkin kuulemma ymmärtäväinen: ”Saisinko vielä kuukauden lisää lomaa” –puheluita oli kuulemma joutunut tekemään jo useita.
26.11. 2010 #Day 26 Bali - Singapore
Herätyskello soi 4:45, ja guesthousemme isäntä Raka oli ystävällisesti tuonut meille tuoreita hedelmiä aamupalaksi jo heti viiden jälkeen. Hetken aikaa Rakan kanssa istuttuamme olikin jo aika lähteä kohti Denpasarin lentokenttää, josta suuntaamme kohti seuraavaa etappia Singaporea AirAsian siivin.
Balilta lentää Singaporeen vain parissa tunnissa, joten puolenpäivän jälkeen olimmekin jo perillä. Hostellimme Sleepy Sam’skin löytyi hyvien ohjeiden ansiosta ensi yrittämällä. Indonesian erittäin halvan hintatason jälkeen Singapore vaikuttaa alkuun melko kalliilta; huone hostellissa jaetuilla suihkutiloilla maksoi $89 eli viitisenkymmentä euroa. Huone oli pieni mutta siisti, ja kylpyhuoneetkin hostellin kylppäreiksi erittäin fiinit.
Lähdimme heti reput huoneeseen vietyämme kiertelemään lähialueita ilman sen suurempia suunnitelmia. Sleepy Sam’s sijaitsee Singaporen arabikaupunginosassa Kampong Glamissa. Singaporen kadut ovat uskomattoman siistejä. Varmasti siistein paikka missä olen koskaan ollut. Tosin tästä kiitos Singaporen melko laajalle säännöstölle, joiden rikkominen johtaa ylisuuriin sakkorangaistuksiin. Lähinnä tulee mieleen Suomi kaikkine kieltoineen, tosin täällä homma näyttää toimivan toisin kuin kotomaassa. Ei siis kannata esim. syödä tai juoda metroasemalla (500$ sakko) tai heittää roskia, tupakantumppeja jne kadulle (500$) ja myös durian-hedelmien tuominen julkisiin kulkuneuvoihin on kielletty. Tosin hyvä niin, koska ko. hedelmät haisevat aika hirvittäville. Tutkittuani Singaporen kieltoja netistä, huvittavin sääntö oli mielestäni se, että jos joku näkee sinut ikkunasta kotonasi säädyttömästi pukeutuneena, voit siitä saada sakkoa 10000$. Kannattaa siis nakuilla verhot kiinni.
perjantai 26. marraskuuta 2010
25.11. #Day 25 Ubud, Bali
Viimeistä päivää viedään. Aamusta päätimme lähteä Lonarin suosittelemalle kävelykierrokselle Ubudin lähimaastoihin. Samalla myös piipahdimme toiseen kertaa Monkey Forestissa moikkaamassa sympaattisia apinuuksia. Hirvittävä kuumuus iski jo hyvin aikaisin, vähän aamukahdeksan jälkeen, mutta se ei menoa haitannut. Kunhan muisti tankata Pocari Sweatia ja vettä riittävästi. Noin 8 kilometriä tallustelimme pitkin riisipeltoja ja polkuja, tosin harmittavan suuriosa lenkistä kulki autoteitä pitkin, missä ei ollut kovinkaan miellyttävä käyskennellä lukuisista autoista ja mopoista johtuen.
Lounasastamassa kävimme viimeistä kertaa Juice ja Cafessa, jonka mozzarellalla täytetty kanarulla veikin kielen mennessään. Iltapäivällä Riikalla olikin rastojen värjäys edessä, jota itse jäin Raka Houseen odottelemaan. Aikaa kuitenkin kului useita tunteja, koska ensimmäinen yritys oli mennyt pieleen ja piti ottaa uusintakäsittely. Mutta mikäs tässä terassilla istuskellessa: vuorotellen kirjaa lukien ja läppäriä näpräten. Viimeisen illallisen Indonesiassa kävimme syömässä – ei sittenkään perinteistä indo-ruokaa – vaan Ubudista löytämässämme mainiossa sushipaikassa.
Lounasastamassa kävimme viimeistä kertaa Juice ja Cafessa, jonka mozzarellalla täytetty kanarulla veikin kielen mennessään. Iltapäivällä Riikalla olikin rastojen värjäys edessä, jota itse jäin Raka Houseen odottelemaan. Aikaa kuitenkin kului useita tunteja, koska ensimmäinen yritys oli mennyt pieleen ja piti ottaa uusintakäsittely. Mutta mikäs tässä terassilla istuskellessa: vuorotellen kirjaa lukien ja läppäriä näpräten. Viimeisen illallisen Indonesiassa kävimme syömässä – ei sittenkään perinteistä indo-ruokaa – vaan Ubudista löytämässämme mainiossa sushipaikassa.
24.11.2010 # Day 24 Ubud, Bali
Olimme sopineet täksi päiväksi Bali-kiertoajelun kuskimme kanssa. 300.000 rupian hinnalla hän lupasi kyydittää meitä näkemään paikkoja Ubudin ympäristössä. Lähdimme matkaan yhdeksän maissa aamulla, ja ensimmäinen kohteemme oli lähitienoilla sijaitseva Goa Gajah, elefanttiluola. Olimme etukäteen lukeneet parista blogista, että temppeli itsessään on kyllä hieno, mutta kokemuksen pilaavat ahdistelevat kaupustelijat, joita alueella pyörii. Menimme siis temppelille hieman ennakkoasenteisina, mutta totuus olikin toinen eli näemmä kannattaa aina itse kokea asiat eikä luottaa lukemaansa! Temppelille joutui toki maksamaan sisäänpääsymaksun (15.000 rupiaa sisältäen sarongin lainauksen) ja parkkipaikalta lähtien sai harjoitella aiemmin opettelemaamme ”tidak terema kasih” (joka tarkoittaa ei kiitos) –lausahdusta, sillä saronkien, puuveistosten ynnä muiden matkamuistojen innokkaita myyjiä oli kuin kärpäsiä. Itse temppelialueelle päästyämme saimme kuitenkin olla rauhassa ja temppeli itsessään oli hieno. Se siis sijaitsee tosiaan luolan sisällä, jonka suuaukkoa koristaa kivestä kaiverretut hahmot.
Seuraava kohteemme oli Gunung Kawi-temppeli, jolle pääsemistä varten sai kiivetä tusinoittain portaita alas – takaisin ylös kiipeäminen kävikin sitten ihan työstä saronki päällä ja flip-flopit jalassa. Portaita kavutessa sai samalla ihastella läheisiä riisipeltoja. Temppelikierroksen jälkeen lähdimme matkaamaan kohti kahviplantaasia, missä saimme maistella ilmaiseksi loistavia balilaisia kahveja sekä lisämaksusta Kopi Luwak-kahvia. Kopi luwak syntyy alkujaan ihan tavanomaisista kahvinpavuista, mutta erikoiseksi kahvin tekee se, että ennen kahvipapujen jauhamista pavut ovat kulkeneet sivettikissan ruoansulatuselimistön läpi. Kissan jätöksistä sitten erotellaan ja kuivataan kahvipavut. Tämä juoma, ilmeisesti maailman kallein kahvi, pitäisi olla aivan taivaallisen makuista. Kahviviljelmällä sitä sai maistella 30.000 rupian eli noin 3,5 euron hinnalla. Se oli mielestämme melko vahvaa, mutta ei erityisen mieleenpainuvan hyvänmakuista –emme ehkä toiste siitä maksaisi moista hintaa. Sen sijaan ilmaiseksi nautiskelemamme ginseng coffee oli erinomaisen maistuvaa ja piristävää, minkä vuoksi ostimmekin paketillisen mukaan matkan aikana nautiskeltavaksi. Ginseng coffeen kuten muutkin balilaiset kahvit voi instant coffee –tyyliin sekoittaa suoraan kiehuvaan veteen, joten kahvinkeitintäkään ei tarvita juoman nautiskelemiseksi. Yritimme vielä lähteissä kovasti tiedustella, mistä ihmeestä Kopi luwak -kahvin nauttiminen on saanut alkunsa, toisin sanoen kenen mieleen on ensimmäiseksi juolahtanut nauttia kissan ulostamista kahvipavuista valmistettua juomaa. Harmillisesti kielimuuriongelman vuoksi emme ikinä saaneet tähän vastausta, mikäli sitä paikallisetkaan edes tiesivät.
Kahvimaistelun jälkeen ajelimme vielä korkeammille tienoille eli Gunung Batur –vuorelle, jonka maisemia on kehuttu kaikissa oppaissa ja esitteissä. Kovat odotukset kuitenkin hieman laimenivat jo siinä vaiheessa, kun vuorelle johtaneella tiellä oli rahastuspiste, jossa joutui maksamaan 25.000 rupian sisäänpääsymaksun pelkästään siitä ilosta, että sai jatkaa matkaa tietä eteenpäin. Jatkossa seurasi kyllä komeat maisemat viereiselle Baturille, mutta lisäksi parin metrin välein kaupustelukojuja ja turistiravintoloita. Olimme etukäteen sanoneet kuskille, että voisimme matkalla pysähtyä warungissa nauttimassa pikaisen lounaan, mutta automme päätyikin erään ravintolan pihaan. Kuskimme mukaan kyseessä oli hyvä ravintola, jossa voisi nauttia lounaan maisemien kera. Lounasbuffetin lähtöhinta olikin sitten mojovat 75.000 rupiaa hengeltä. Emme enää siinä vaiheessa kehdanneet kieltäytyä, kun meille oli jo esitelty buffetin antimia ja suurinpiirtein näytetty minne voimme istua. Kieltämättä terassin maisemat olivat komeat, mutta söimme lounaamme hieman pakotettu maku suussa. Myöskään lounaan jälkeen emme jatkaneetkaan matkaa pidemmälle, vaan käännyimme takaisin tulosuuntaa kohti, koska kuskin mukaan tietä ei saa ajaa enää eteenpäin, mitä hieman ihmettelimme.
Vuorikierros oli siis pienoinen pettymys, mutta kaikenkaikkiaan päivän aikana näimme mahtavia, vehreitä maisemia ja upeita riisipeltoterasseja. Samat maisemat olisi tietty nähnyt itse vuokratun auton kyydistä (auton vuokraaminen Balilla on ilmeisesti erittäin halpaa, aiemmin tapaamamme hollantilaiset olivat vuokraneet auton koko lomansa ajaksi alle 10 eurolla päivässä), mutta emme kuitenkaan halunneet näin tehdä - vasemmanpuoleisen, kaaosmaisen liikenteen vuoksi ajaminen Indonesiassa vaikutti turhan stressaavalta - ja mopon kanssa olisimme kastuneet läpimäräksi iltapäiväisen sateen vuoksi, joten kokonaisuudessaan kiertoajelu oli oikein mukava ja varmasti turistibussireissua parempi.
Seuraava kohteemme oli Gunung Kawi-temppeli, jolle pääsemistä varten sai kiivetä tusinoittain portaita alas – takaisin ylös kiipeäminen kävikin sitten ihan työstä saronki päällä ja flip-flopit jalassa. Portaita kavutessa sai samalla ihastella läheisiä riisipeltoja. Temppelikierroksen jälkeen lähdimme matkaamaan kohti kahviplantaasia, missä saimme maistella ilmaiseksi loistavia balilaisia kahveja sekä lisämaksusta Kopi Luwak-kahvia. Kopi luwak syntyy alkujaan ihan tavanomaisista kahvinpavuista, mutta erikoiseksi kahvin tekee se, että ennen kahvipapujen jauhamista pavut ovat kulkeneet sivettikissan ruoansulatuselimistön läpi. Kissan jätöksistä sitten erotellaan ja kuivataan kahvipavut. Tämä juoma, ilmeisesti maailman kallein kahvi, pitäisi olla aivan taivaallisen makuista. Kahviviljelmällä sitä sai maistella 30.000 rupian eli noin 3,5 euron hinnalla. Se oli mielestämme melko vahvaa, mutta ei erityisen mieleenpainuvan hyvänmakuista –emme ehkä toiste siitä maksaisi moista hintaa. Sen sijaan ilmaiseksi nautiskelemamme ginseng coffee oli erinomaisen maistuvaa ja piristävää, minkä vuoksi ostimmekin paketillisen mukaan matkan aikana nautiskeltavaksi. Ginseng coffeen kuten muutkin balilaiset kahvit voi instant coffee –tyyliin sekoittaa suoraan kiehuvaan veteen, joten kahvinkeitintäkään ei tarvita juoman nautiskelemiseksi. Yritimme vielä lähteissä kovasti tiedustella, mistä ihmeestä Kopi luwak -kahvin nauttiminen on saanut alkunsa, toisin sanoen kenen mieleen on ensimmäiseksi juolahtanut nauttia kissan ulostamista kahvipavuista valmistettua juomaa. Harmillisesti kielimuuriongelman vuoksi emme ikinä saaneet tähän vastausta, mikäli sitä paikallisetkaan edes tiesivät.
Kahvimaistelun jälkeen ajelimme vielä korkeammille tienoille eli Gunung Batur –vuorelle, jonka maisemia on kehuttu kaikissa oppaissa ja esitteissä. Kovat odotukset kuitenkin hieman laimenivat jo siinä vaiheessa, kun vuorelle johtaneella tiellä oli rahastuspiste, jossa joutui maksamaan 25.000 rupian sisäänpääsymaksun pelkästään siitä ilosta, että sai jatkaa matkaa tietä eteenpäin. Jatkossa seurasi kyllä komeat maisemat viereiselle Baturille, mutta lisäksi parin metrin välein kaupustelukojuja ja turistiravintoloita. Olimme etukäteen sanoneet kuskille, että voisimme matkalla pysähtyä warungissa nauttimassa pikaisen lounaan, mutta automme päätyikin erään ravintolan pihaan. Kuskimme mukaan kyseessä oli hyvä ravintola, jossa voisi nauttia lounaan maisemien kera. Lounasbuffetin lähtöhinta olikin sitten mojovat 75.000 rupiaa hengeltä. Emme enää siinä vaiheessa kehdanneet kieltäytyä, kun meille oli jo esitelty buffetin antimia ja suurinpiirtein näytetty minne voimme istua. Kieltämättä terassin maisemat olivat komeat, mutta söimme lounaamme hieman pakotettu maku suussa. Myöskään lounaan jälkeen emme jatkaneetkaan matkaa pidemmälle, vaan käännyimme takaisin tulosuuntaa kohti, koska kuskin mukaan tietä ei saa ajaa enää eteenpäin, mitä hieman ihmettelimme.
Vuorikierros oli siis pienoinen pettymys, mutta kaikenkaikkiaan päivän aikana näimme mahtavia, vehreitä maisemia ja upeita riisipeltoterasseja. Samat maisemat olisi tietty nähnyt itse vuokratun auton kyydistä (auton vuokraaminen Balilla on ilmeisesti erittäin halpaa, aiemmin tapaamamme hollantilaiset olivat vuokraneet auton koko lomansa ajaksi alle 10 eurolla päivässä), mutta emme kuitenkaan halunneet näin tehdä - vasemmanpuoleisen, kaaosmaisen liikenteen vuoksi ajaminen Indonesiassa vaikutti turhan stressaavalta - ja mopon kanssa olisimme kastuneet läpimäräksi iltapäiväisen sateen vuoksi, joten kokonaisuudessaan kiertoajelu oli oikein mukava ja varmasti turistibussireissua parempi.
22.11.2010 #Day 22-23 Ubud, Bali
Kävimme pyörähtämässä aamulla Ubudin torilla, jossa tarjolla oli kaikkea mahdollista vihanneksista veistoksiin. Tällä kertaa ei kuitenkaan tarttunut mitään mukaan, joten saatoimme suoraan torilta lähteä pienelle kävelyreissulle. Satunnaisten käännösten jälkeen löysimme itsemme keskeltä riisipeltoa, ja hetken aikaa käveltyämme olimmekin taas päätyneet keskustaan Monkey Forest roadille. Illalla saimme varattua Raka housesta polkupyörät seuraavaa päivää varten.
Aamulla tosin selvisikin, että illalla varaamamme pyöriä ei enää ollutkaan tarjolla! Raka housesta vinkattiin, että Monkey Forest roadilla riittää ja sieltä parin kyselyn jälkeen mesta löytyikin. Saimme ihan pätevät maastopyörät alle, toisessa oli jopa etujouset. Lähdimme ilman sen suurempia suunnitelmia kohti länttä toivoen, että jotain hienoa vastaan tupsahtaisi.
Ilma oli hyvin kuuma ja hyvistä teistä huolimatta pyöräily oli aika rankkaa, varsinkin kun sai olla aika varuillaan muun liikenteen kanssa. Täällä kun ei perinteinen ”huomioi kevyt liikenne”-säännöstö toimi ihan samalla tavalla kuin Suomessa. Reissulle tuli matkaa noin 30 kilometriä ja aikaa taisi kulua kolmisen tuntia pysähdyksineen. Maastopyörä-ominaisuuskin tuli tarpeeseen, kun välillä eksyttiin kapeille mutaisille poluille. Hikisinä tupsahdimme takaisin Ubudin alueelle, ja Ubudin parhaaksi kehuttu pizzeria Pizza Bagus siinsikin yllättäen edessämme. Päätimme palkita itsemme rankasta treenistä nauttimalla oikein bagus (joka tarkoittaa suomeksi hyvä) pizzat. Pienten päikkäreiden jälkeen kävimme palauttamassa fillarit ja illalla hyvien warung-mättöjen jälkeen käväisimme XL Shisha loungessa nauttimassa omenashishasta ja erinomaisesta chaiteestä.
Aamulla tosin selvisikin, että illalla varaamamme pyöriä ei enää ollutkaan tarjolla! Raka housesta vinkattiin, että Monkey Forest roadilla riittää ja sieltä parin kyselyn jälkeen mesta löytyikin. Saimme ihan pätevät maastopyörät alle, toisessa oli jopa etujouset. Lähdimme ilman sen suurempia suunnitelmia kohti länttä toivoen, että jotain hienoa vastaan tupsahtaisi.
Ilma oli hyvin kuuma ja hyvistä teistä huolimatta pyöräily oli aika rankkaa, varsinkin kun sai olla aika varuillaan muun liikenteen kanssa. Täällä kun ei perinteinen ”huomioi kevyt liikenne”-säännöstö toimi ihan samalla tavalla kuin Suomessa. Reissulle tuli matkaa noin 30 kilometriä ja aikaa taisi kulua kolmisen tuntia pysähdyksineen. Maastopyörä-ominaisuuskin tuli tarpeeseen, kun välillä eksyttiin kapeille mutaisille poluille. Hikisinä tupsahdimme takaisin Ubudin alueelle, ja Ubudin parhaaksi kehuttu pizzeria Pizza Bagus siinsikin yllättäen edessämme. Päätimme palkita itsemme rankasta treenistä nauttimalla oikein bagus (joka tarkoittaa suomeksi hyvä) pizzat. Pienten päikkäreiden jälkeen kävimme palauttamassa fillarit ja illalla hyvien warung-mättöjen jälkeen käväisimme XL Shisha loungessa nauttimassa omenashishasta ja erinomaisesta chaiteestä.
21.11.2010 #Day 21 Ubud, Bali
Ensimmäinen päivä Ubudissa alkoi tuttuun tapaan; sisäinen herätyskello herätti jo kuuden maissa. Seiskan aikaan olimmekin jo valmiita lähtöön ja matka suuntautui kohti läheistä Monkey Forestia. Monkey Forest on Ubudin suosituimpia nähtävyyksiä, ihan kaupungin vieressä sijaitseva metsikkö jossa temppeleiden lisäksi tapaa myös siellä asustavia apinoita. Hengailimme metsässä seuraten apinoiden nahistelua. Kylteissä varoitettiin pitämästä ruokaa mukana edes laukussa, sillä apinat nappaisivat ne helposti, mutta pari banaania saivat olla mukanamme ihan rauhassa.
Metsävierailun jälkeen söimme mahtavat aamupalat Sehatissa omalla terassilla istuen. Harmillisesti jouduimme lähteä etsimäään uutta majapaikkaa. Erinäisten testailujen jälkeen löysimme Raka Housen, jossa meillä oli ylimmässä toisesssa kerroksessa mukava, valoisa huone ja suuri terassi. Hintakaan ei ollut päätä huimaava: pienen tinkimisen jälkeen 200.000 rupialla per yö saimme nauttia yöpymisen lisäksi aamupaloista, uima-altaasta ja wlanista.
Ubudissa riittää paljon kulttuuritapahtumia, perinteisiä tanssiesityksiäkin riittää joka illaksi puolisen tusinaa. Mekin päädyimme seuraamaan Kecak fire and trance dance –esitystä. Kyseinen esitys taisi olla muista hieman poikkeava siinä, että soittimia ei ollut lainkaan käytössä vaan kaikki äänet lähtivät noin 50 hengen mieskuorosta, jossa riitti laulajia parikymppisistä pojista harmaapartaisiin vanhuksiin. Esityksessä oli kaikenkaikkiaan kolme eri tanssia, joista ensimmäinen kertoi tarinan hindujen Ramayana-teoksesta. Vuorosanoja emme tietenkään ymmärtäneet, joten juonen seuraaminen oli paikoin hieman hankalaa, mutta nautinnollista. Viimeisessä osuudessa tanssijoita oli vain yksi, joka hevospukuun sonnustautuneena tanssahteli palavissa kookospähkinöissä kuoron laulaessa rytmiä. Miesparan jalat olivat esityksen jälkeen aivan hiilenmustat, mutta tippikuppi taisi hänellä täyttyä eniten.
Metsävierailun jälkeen söimme mahtavat aamupalat Sehatissa omalla terassilla istuen. Harmillisesti jouduimme lähteä etsimäään uutta majapaikkaa. Erinäisten testailujen jälkeen löysimme Raka Housen, jossa meillä oli ylimmässä toisesssa kerroksessa mukava, valoisa huone ja suuri terassi. Hintakaan ei ollut päätä huimaava: pienen tinkimisen jälkeen 200.000 rupialla per yö saimme nauttia yöpymisen lisäksi aamupaloista, uima-altaasta ja wlanista.
Ubudissa riittää paljon kulttuuritapahtumia, perinteisiä tanssiesityksiäkin riittää joka illaksi puolisen tusinaa. Mekin päädyimme seuraamaan Kecak fire and trance dance –esitystä. Kyseinen esitys taisi olla muista hieman poikkeava siinä, että soittimia ei ollut lainkaan käytössä vaan kaikki äänet lähtivät noin 50 hengen mieskuorosta, jossa riitti laulajia parikymppisistä pojista harmaapartaisiin vanhuksiin. Esityksessä oli kaikenkaikkiaan kolme eri tanssia, joista ensimmäinen kertoi tarinan hindujen Ramayana-teoksesta. Vuorosanoja emme tietenkään ymmärtäneet, joten juonen seuraaminen oli paikoin hieman hankalaa, mutta nautinnollista. Viimeisessä osuudessa tanssijoita oli vain yksi, joka hevospukuun sonnustautuneena tanssahteli palavissa kookospähkinöissä kuoron laulaessa rytmiä. Miesparan jalat olivat esityksen jälkeen aivan hiilenmustat, mutta tippikuppi taisi hänellä täyttyä eniten.
20.11.2010 #Day 20 Ubud, Bali
Herätys vähän ennen kuutta ja pakkaushommiin. Tuntihan siinä vierähti kuten yleensäkin ja jäi vielä parituntia aikaa ennen lähtöä hoitaa asioita. Ennen aamiaista käytiin vielä, taas kerran, hyvästelemässä Bakti, Puri Itomassa. Sen verran aito jätkä, että pakkohan sitä on tulla mestoille uudelleen. Seuraavaksi siirryimmekin vetämään viimeiset aamiaiset Mataharissa ja Roll päristeli skootterillaan auringonnousua kohti surffaamaan aamuaaltoihin.
Tällä kertaa yllätykseksemme bemomme oli yllättävän hyväkuntoinen ja matka taittuikin varsin jouhevasti huonoista teistä huolimatta. Lembarin satamassa meitä odotti lauma epätoivoisia kaupustelijoita jo sataman porteilla, jotka lähes väkisin tunkivat tavaraa käteen auton ikkunoista vaikka emme niitä olisi halunneetkaan. Yhdet safkapyramidit (banaaninlehteen kääritty kanariisi) ostimme kuitenkin, hinta oli sentään kokonaiset 40 senttiä per ruoka, eikä varsinaista lounasta tulisi vastaan ennen kuin laiva saapuisi Balille.
Paattimme oli vanha ja ruosteinen, mutta silti ihan vakaan oloinen. Vähän samaa kokoluokkaa kuin pienimmät risteilyalukset Suomen ja Viron välillä. Onneksemme saimme istumapaikat yläkannelta, koska osa porukasta joutui lojumaan koko 4.5h matkan pitkin laivan likaisia kansia. Ennen laivan lähtöä kaupustelijat tulivat myöskin tutuksi ja muun muassa yksi myyjä jalluani maistettuaan olisi halunnut vaihtaa sen litran vesipulloon. En suostunut tietenkään! Jaloviinahan on kuitenkin tuotu merien takaa ja sen arvo vajaanakin pullona olisi ainakin ziljoona rupiaa. Siinä siis hieno bisnesidea jollekin, kauppa kävisi taatusti.
Itse matka sujuikin varsin mukavasti maisemia katsellen, kirjaa lukiessa ja blogia kirjoitellessa. Laivan saavuttua satamaan fiksuna miekkosena kelasin että olisi järkevää mennä ajoissa odottamaan alakannelle ulospääsyä, jotta välttyisimme turhalta jonotukselta. Toisin kuitenkin kävi. Saimme haistella puolisen tuntia alakannella säilytettävien moottoriajoneuvojen pakokaasuja. Täällä kun porukka ei toimi aivan samalla periaatteella kuin ruotsinlaivalla: käynnistetään kun lähdetään liikkeelle. Selvisimme kuitenkin hengissä ulos ilman kaasunaamareita ja vastassa olikin joukko kuskeja jotka halusivat tietää minkä firman lipuilla ollaan tultu ja mihin ollaan menossa.
Ubudubudubud hereherehere armeijatyylisesti tuli kuultua muutamaankin otteeseen. Kävelimme sitten letkassa taksimiehen perässä muutamia minuutteja ja saavuimme meitä loppumatkan kuljettavalle kiesille. Tällä kertaa auto oli täyttä priimaa: Täyteen pakattu mutta silti tilava ja mikä hienointa, ensimmäistä kertaa autossa oli oikea ilmastointi!
Matkaan meni noin puolitoista tuntia ja se sujui varsin kivuttomasti, kiitos AC:n. Ainoa miinus oli, että kuski sanoi jättävänsä meidät Ubudin marketin eteen, vaikka olimme eläneet siinä käsityksessä että meidät heitettäisiin suoraan guesthouselle. Ei se muuten mitään, paitsi että ei juurikaan tiedetty missä yhdeksi yöksi varaamaamme Sehati Guesthouse sijaitsisi. Avulista sakkia onneksi löytyi pian. Ubud vaikutti äärimmäisen kiireiseltä verraten edellisiin kohteisiimme: ATM joka kulmassa ja joka ikinen ravintola mainosti free Wifiä. Ehkä tähän ruuhkaisuuteen taas pikkuhiljaa tottuu.
Talsimme pitkin paikallista ostoskatua Monkey Forest Roadia kohti majapaikkaamme ja noin puolen tunnin vaelluksen jälkeen se löytyikin. Sehati Guesthouse taisi olla kaikista majapaikoistamme eniten luksus, mutta tosin niin oli hintakin. Huoneessa oli ac, jääkaappi, wlan, mahtava kylpyhuone ja lisäksi telkkari ja dvd-soitin elokuvavalikoimineen, joita tosin ei kauheasti olisi tarvittukaan. Hinta oli kuitenkin sen verran kallis, että jouduimme harkitsemaan vaihtoa seuraavaksi päiväksi (350 000 rp/yö).
Kamat nopeasti purettuamme olikin illallisen aika. Energiat eivät riittäneet kovin pitkälle, joten päädyimme läheiseen Juice ja cafe´seen, orgaaniseen ravintolaan. Ruoka oli todella maukasta ja jälkkäriksi imailimme vielä vehnänalkiomehu-shotin, joka sekään ei ollut tosiaankaan pahaa. Väitän myös hieman nauttineen ilmaisesta internetistä... Syötyämme samaan pöytään tupsahti tyttöduo Hollannista joiden kanssa vaihdoimme sanasen ja toisenkin. Suosittelimme kohteita ja päinvastoin. He olivat mm. vuokranneet auton koko lomansa ajaksi (kiertelivät vain Balia) hintaan 8 euroa / päivä, mikä ei tosiaankaan kuulostanut pahalta. Tosin kaikennäköisten moottoriajoneuvojen käsitteleminen vähän jännittää aikaisempien tapahtumien valossa.
Illallisen jälkeen iski yllättäen akuutti väsymys ja seuraavaksi vuorossa olikin nukkumaanmeno. Hyvä niin, koska aamulla olisi aikainen herätys ja siirtymä kohti Sacred Monkey Forestia!
lauantai 20. marraskuuta 2010
19.11.2010 #Day 19 Kuta, Lombok
Viideltä ylös ja pyörän päälle! Päivä vaikutti hyvinkin lupaavalta ja olimme innossamme. Jos tälläkertaa saisikin napattua kunnolla sen aallon. No aina ei saa mitä tilaa. Tuli vähän muuta ajateltavaa, kun matkalla Gerupukiin hiekkaisella asfaltilla koitimme kääntyä skootterin kanssa ja epähuomiossa painoin etujarrua niin siitähän se pyörä nurin menee. Onneksi ei ollut nopeutta juurikaan ja kummallakin oli kypärät päässä. Selvisimme nopealla tarkastuksella pienillä naarmuilla, joskin pyörästä meni toinen peili rikki ja muutamia naarmuja etumaskiin. Päätimme siis jatkaa vielä matkaa vaikka vähän jokapaikkaan kirvelikin. Ei olisi pitänyt...Mereen päästyämme Riikka totesi, etti hän voi edes kiivetä laudan päälle, koska polvi oli tärähtänyt niin kovasti maahan. Itse kokeilin yhtä aaltoa varvas verisenä, mutta eihän siitäkään mitään tullut, joten aika pian mestoille päästyämme lähdimmekin takaisin kotiin ja siitä käymään lääkärissä tarkistuttamassa Riikan polvi.
Lekuri onneksi löytyi melko läheltä ja tiloista päätellen huomasi kyllä, että kaveri tienaan vähän enemmän kuin keskiverto paikallinen. Naarmut desinfioitiin ja heitettiin sidettä päälle ja lisäksi saimme säkillisen antibioottivoiteita, pillereitä ja kipulääkkeitä. Lääkemäärä tosin tuntu vähän kummalliselta, koska harvemmin sitä suomessa on naarmuihin saanut antibioottikuuria tms. Hinta oli myös kohtuullisen suolainen. 500 000 IDR mikä vastaa noin 40 euroa. Myöhemmin kuulimmekin, että paikallisen paikkauksesta maksetaan yleensä enintään 100 000 IDR, mutta yleensä vähemmän. Turistilääkäri taisi siis haistaa matkavakuutuksen.
Seuraavaksi olikin vielä ikävämpi homma tiedossa, kun pitäisi mennä kertomaan Abelle että pyörä on kokenut vähän kovia ja sille täytyisi keksiä korjauskulut. Lääkäri tosin oli jo suositellut että tulisi halvemmaksi luultavasti jos korjauttaisimme pyörän itse, mutta meidän mielestämme Abe vaikutti sen verta rehellisen oloiselta kaverilta, että päätimme mennä suoraan juttelemaan asiasta hänen kanssaan. Tilanne ei kuitenkaan ollut ihan niin yksinkertainen, koska pyörä ei tietenkään ollut Aben omistama vaan hänen ystävänsä. Abe vain hoitaa eteenpäin vuokrausta. Jännittyneenä jäin siis odottelemaan että millainen roisto sieltä saapuu paikalle. Tässä tilanteessa helposti turistilta voi kuitenkin pyytää melkein mitä vain summia, koska vakuutuksiahan pyörässä ei ole ja se kerrottiin onneksi myös etukäteen.
Omistaja oli kuitenkin kohtuullisen reilu mies ja lopulta sovimme että heitän hänelle 500 000 rupiaa peilin ja maskin vaihdosta. Abe sai ilmleisesti vähän tingittiä hinnasta, koska olimme hänen kavereitaan. Joskaan en kyllä usko että he maskia parin naarmun takia vaihtavat, mutta samapa tuo. Pelkäsin että joudun maksamaan satoja euroja mutta onneksi selvisin 40 e:llä.
Päivästä muodostui siis äärimmäisen kallis ja epämiellyttävä ja nyt pitäisi vielä elää useampi päivä nin että joka paikkaa kolottaa. Kaikenlisäksi vieläkäänj ei saatu sitä aaltoa ja nyt on vielä uiminenkin kielletty hetkeksi eli Kutaan jääminen ei olisi kovin järkevää. Päätimme siis varata seuraavalle päivälle shuttlebussin Ubudiin, Balille. Jos tästä vielä onni kääntyisi suotuisaksi.
Iltaisella sain puhelun Rollilta ja hän kertoi että hengailee setiensä kanssa Puri Itomassa. Sinne siis. Oli hauska nähdä vanhaa tuttua ja juteltavaakin riitti, koska ilmeisesti lähtömme jälkeen Rollilla oli tullut pientä eripuraa Gita Gilin tarjoilijan kanssa, joka oli yksi syy lähteä hetkeksi evakkoon. Roll myös tajoutui lähtemään esittelemään meille Lombokin saarta kiertoajelulla, mutta harmillisesti olimme jo kerenneet varaamaan lähdön Ubudiin ja muutenkin auton vuokra + bensat olisivat tulleet näin kalliin päivän päälle äärimmäisen kalliiksi ( 1 000 000 rp). Täytyy siis tutkia Lombokki tarkemmin seuraavalla reissulla...
Lähtö oli seuraavana päivänä 9.30, joten ei tarvitsisi edes herätä niin aikaisin. Raskaan ja ennen kaikkea pitkän päivän jälkeen alkoi kuitenkin ramaista jo kympin aikaan joten päätimme vetäytyä viimeiseksi yöksi villaamme. Onpahan ainakin aamulla aikaa pakata.
Lekuri onneksi löytyi melko läheltä ja tiloista päätellen huomasi kyllä, että kaveri tienaan vähän enemmän kuin keskiverto paikallinen. Naarmut desinfioitiin ja heitettiin sidettä päälle ja lisäksi saimme säkillisen antibioottivoiteita, pillereitä ja kipulääkkeitä. Lääkemäärä tosin tuntu vähän kummalliselta, koska harvemmin sitä suomessa on naarmuihin saanut antibioottikuuria tms. Hinta oli myös kohtuullisen suolainen. 500 000 IDR mikä vastaa noin 40 euroa. Myöhemmin kuulimmekin, että paikallisen paikkauksesta maksetaan yleensä enintään 100 000 IDR, mutta yleensä vähemmän. Turistilääkäri taisi siis haistaa matkavakuutuksen.
Seuraavaksi olikin vielä ikävämpi homma tiedossa, kun pitäisi mennä kertomaan Abelle että pyörä on kokenut vähän kovia ja sille täytyisi keksiä korjauskulut. Lääkäri tosin oli jo suositellut että tulisi halvemmaksi luultavasti jos korjauttaisimme pyörän itse, mutta meidän mielestämme Abe vaikutti sen verta rehellisen oloiselta kaverilta, että päätimme mennä suoraan juttelemaan asiasta hänen kanssaan. Tilanne ei kuitenkaan ollut ihan niin yksinkertainen, koska pyörä ei tietenkään ollut Aben omistama vaan hänen ystävänsä. Abe vain hoitaa eteenpäin vuokrausta. Jännittyneenä jäin siis odottelemaan että millainen roisto sieltä saapuu paikalle. Tässä tilanteessa helposti turistilta voi kuitenkin pyytää melkein mitä vain summia, koska vakuutuksiahan pyörässä ei ole ja se kerrottiin onneksi myös etukäteen.
Omistaja oli kuitenkin kohtuullisen reilu mies ja lopulta sovimme että heitän hänelle 500 000 rupiaa peilin ja maskin vaihdosta. Abe sai ilmleisesti vähän tingittiä hinnasta, koska olimme hänen kavereitaan. Joskaan en kyllä usko että he maskia parin naarmun takia vaihtavat, mutta samapa tuo. Pelkäsin että joudun maksamaan satoja euroja mutta onneksi selvisin 40 e:llä.
Päivästä muodostui siis äärimmäisen kallis ja epämiellyttävä ja nyt pitäisi vielä elää useampi päivä nin että joka paikkaa kolottaa. Kaikenlisäksi vieläkäänj ei saatu sitä aaltoa ja nyt on vielä uiminenkin kielletty hetkeksi eli Kutaan jääminen ei olisi kovin järkevää. Päätimme siis varata seuraavalle päivälle shuttlebussin Ubudiin, Balille. Jos tästä vielä onni kääntyisi suotuisaksi.
Iltaisella sain puhelun Rollilta ja hän kertoi että hengailee setiensä kanssa Puri Itomassa. Sinne siis. Oli hauska nähdä vanhaa tuttua ja juteltavaakin riitti, koska ilmeisesti lähtömme jälkeen Rollilla oli tullut pientä eripuraa Gita Gilin tarjoilijan kanssa, joka oli yksi syy lähteä hetkeksi evakkoon. Roll myös tajoutui lähtemään esittelemään meille Lombokin saarta kiertoajelulla, mutta harmillisesti olimme jo kerenneet varaamaan lähdön Ubudiin ja muutenkin auton vuokra + bensat olisivat tulleet näin kalliin päivän päälle äärimmäisen kalliiksi ( 1 000 000 rp). Täytyy siis tutkia Lombokki tarkemmin seuraavalla reissulla...
Lähtö oli seuraavana päivänä 9.30, joten ei tarvitsisi edes herätä niin aikaisin. Raskaan ja ennen kaikkea pitkän päivän jälkeen alkoi kuitenkin ramaista jo kympin aikaan joten päätimme vetäytyä viimeiseksi yöksi villaamme. Onpahan ainakin aamulla aikaa pakata.
18.11.2010 #Day 18 Kuta, Lombok
Nyt sattuu. Auringonpolttamat sen kuin voimistuivat tällepäivälle. Aamiaiset syötyämme päätimme lähteä katsastamaan läheisen, pienen ja perinteisen Sasak –kylän: Sade. Skootterilla matka meni noin 15 minuutissa. Kyläläiset olivat selkeästi oppineet bisneksen jalon taidon, mikä on tietysti hyvin ymmärrettävää, koska yleensä kyläläiset elävät riisin viljelyllä, mutta nyt oli ollut niin kuivaa etteivät pellot tuota satoa. Meidät otti heti kylään saavuttuamme käsittelyyn hieman vanhempi mieshenkilö, joka selkeästi oli niitä ainoita jotka puhuvat edes vähän ymmärrettävää englantia. Hän tarjoutui esittelemään meille kyläänsä. Rahasta ei ollut puhetta, mutta oli tietysti selvää, ettei kukaan ilmaiseksi turisteja kierrätytä ympäriinsä.
Kylä oli hyvin idyllinen riisilatoineen ja savesta sekä heinistä tehtyineen majoineen: miehet nukkuivat talon etuosassa ja naiset takahuoneessa. Kylän perinteisiin kuului myös kudonta, jonka tuotoksia tietystikin naiset koittivat myydä meille kilpaa. Rakenteilla oli myös uusi suuri moskeija. Kierros oli kuitenkin nopeasti käyty läpi ja pienet tipit oppaallemme annettuamme lähdimmekin jo takaisin kohti Kuta Beachia.
Lounastimme lähellä hotelliamme Angel’s Guesthousessa. Ruoka oli todella hyvän makuista, joskin lista oli hieman suppea. Bonuksena paikassa oli Wifi, joten pääsimme samalla kertaa päivittämään blogia jne. Yhtäkkiä sisään asteli myös jo aikaisemmin mainitsemani Kanadalaispariskunta. Tälläkertaa jopa miespuolisesta henkilöstä jäi positiivinen kuva. Ilmeisesti aikaisemmin hänellä oli vain ollut äärimmäisen huono päivä. John ohjeisti meille Gerupukissa kohtuuhintaisen surffauskaupan ja muutenkin kannusti lähtemään kokeilemaan uudestaan. Innostuimme ajatuksesta ja päätimme lähteä vielä kokeilemaan uudelleen huomenna. Illalla kävimme vielä Gerupukissa varaamassa itsellemme surffilaudat ja sovimme tapaamisen aamu kuudeksi. Tälläkertaa päätimme mennä vähän aikaisemmin aamulla, ettei taas palaisi karrelle samantien. Loppuillasta istuskelimme olusen ääressä Puri Itoman vieressä skootterimme vuokraajan Abe:n sekä Rollin toisen sedän, Widin kanssa niitä näitä. Mukavaa porukkaa.
Kylä oli hyvin idyllinen riisilatoineen ja savesta sekä heinistä tehtyineen majoineen: miehet nukkuivat talon etuosassa ja naiset takahuoneessa. Kylän perinteisiin kuului myös kudonta, jonka tuotoksia tietystikin naiset koittivat myydä meille kilpaa. Rakenteilla oli myös uusi suuri moskeija. Kierros oli kuitenkin nopeasti käyty läpi ja pienet tipit oppaallemme annettuamme lähdimmekin jo takaisin kohti Kuta Beachia.
Lounastimme lähellä hotelliamme Angel’s Guesthousessa. Ruoka oli todella hyvän makuista, joskin lista oli hieman suppea. Bonuksena paikassa oli Wifi, joten pääsimme samalla kertaa päivittämään blogia jne. Yhtäkkiä sisään asteli myös jo aikaisemmin mainitsemani Kanadalaispariskunta. Tälläkertaa jopa miespuolisesta henkilöstä jäi positiivinen kuva. Ilmeisesti aikaisemmin hänellä oli vain ollut äärimmäisen huono päivä. John ohjeisti meille Gerupukissa kohtuuhintaisen surffauskaupan ja muutenkin kannusti lähtemään kokeilemaan uudestaan. Innostuimme ajatuksesta ja päätimme lähteä vielä kokeilemaan uudelleen huomenna. Illalla kävimme vielä Gerupukissa varaamassa itsellemme surffilaudat ja sovimme tapaamisen aamu kuudeksi. Tälläkertaa päätimme mennä vähän aikaisemmin aamulla, ettei taas palaisi karrelle samantien. Loppuillasta istuskelimme olusen ääressä Puri Itoman vieressä skootterimme vuokraajan Abe:n sekä Rollin toisen sedän, Widin kanssa niitä näitä. Mukavaa porukkaa.
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
17.11.2010 #Day 17 Kuta, Lombok
Aamu alkoi taas seitsemän maissa, kuten tavallista. Aamupalat Mataharissa olivat ihan maukkaat, jokseenkin köyhemmät kuin Gusung Indahissa olimme tottuneet., pari paahtista ja kahvia. Paikalliset surffipojat jo odottelivatkin meitä parkkiksella ja aamupalat syötyämme hyppäsimmekin suoraan heidän maasturin kyytiin, jolla matka jatkuu Grupukin kylään josta meidät kyyditettäisiin veneellä aloittelijoille sopiville surffipaikoille. Surffaus oli juurikin niin hankalaa ja raskasta, kuten olimme kavereilta kuulleet. Homma ei myöskään mennyt ihan putkeen, koska kumpikaan ei päässyt kunnolla seisomaan laudan päälle ja aurinko porotti sen verta kuumasti että tuli poltettua ihoa oikein kunnolla, vaikka rasvauksetkin oli kunnossa. Surfitunnin hinta ei myöskään vastannut ihan sen laatua (500 000 IDR yhteensä) koska kuivaharjoittelun lisäksi opettajapoitsumme eivät juuri opastaneen muuta kuin: paddle, paddle, paddle. Oli silti mukava kokeilla ja ainakin itse meinaan yrittää uudelleen, heti kun iho taas sallii uimisen. Epäonnistuminen ei ole vaihtoehto.
Surffauksesta uupuneina tuli vedettyä parin tunnin päikkärit, nukkuminen oli tosin haastavaa, koska kokoajan oli kivuissa asennosta riippumatta. Iltaisella kävimme koeajamassa prätkämme lähimaastoissa. Ajelimme puolisen tuntia rannikkoa pitkin ihan randomisti. Mitään erityistä ei tosin tullut vastaan, pieniä kyliä ja huonoja teitä lähinnä. Olo oli muutenkin hieman epämiellyttävä, eikä asiaa auttanut kun jossain kylässä, keskellä ei mitään, ihmiset lähestyivät vähän liian mustalaistyyliin ja osa käski olla varoivaisia hymysuin, mutta eivät suostuneet kertomaan mistä syystä. Aurinko oli jo muutenkin laskemaisillaan, joten lähdimme huristelemaan kotio päin, jotta ehtisimme tutuille vesille ennen pimeää. Illalla ruokailessalle tuli vielä tutkittua Kutan turvallisuustilannetta netistä ja ilmeisesti tämä ei ihan samantyyppinen lintukoto olekaan, kuin esim Gilien saaret. Mm. joitain vuosia sitten syrjäisemmillä seuduilla macheteilla aseistautuneet jengit ovat ryöstäneet turisteja, ilmeisesti tällähetkellä ei noita ongelmia kuitenkaan enään ole esiintynyt. Silti jäi vähän vaivaamaan, että olikohan sittenkään hyvä idea jäädä neljäksi yöksi. Kasin aikaan menimme jo petiin. Ehkä huominen tuo tullessaan parempia fiiliksiä.
Surffauksesta uupuneina tuli vedettyä parin tunnin päikkärit, nukkuminen oli tosin haastavaa, koska kokoajan oli kivuissa asennosta riippumatta. Iltaisella kävimme koeajamassa prätkämme lähimaastoissa. Ajelimme puolisen tuntia rannikkoa pitkin ihan randomisti. Mitään erityistä ei tosin tullut vastaan, pieniä kyliä ja huonoja teitä lähinnä. Olo oli muutenkin hieman epämiellyttävä, eikä asiaa auttanut kun jossain kylässä, keskellä ei mitään, ihmiset lähestyivät vähän liian mustalaistyyliin ja osa käski olla varoivaisia hymysuin, mutta eivät suostuneet kertomaan mistä syystä. Aurinko oli jo muutenkin laskemaisillaan, joten lähdimme huristelemaan kotio päin, jotta ehtisimme tutuille vesille ennen pimeää. Illalla ruokailessalle tuli vielä tutkittua Kutan turvallisuustilannetta netistä ja ilmeisesti tämä ei ihan samantyyppinen lintukoto olekaan, kuin esim Gilien saaret. Mm. joitain vuosia sitten syrjäisemmillä seuduilla macheteilla aseistautuneet jengit ovat ryöstäneet turisteja, ilmeisesti tällähetkellä ei noita ongelmia kuitenkaan enään ole esiintynyt. Silti jäi vähän vaivaamaan, että olikohan sittenkään hyvä idea jäädä neljäksi yöksi. Kasin aikaan menimme jo petiin. Ehkä huominen tuo tullessaan parempia fiiliksiä.
16.11.10 # Day 16 Kuta, Lombok
Suuntasimme jo aamuvarhaisella kohti Gili Airin satamaa, josta lähti vene muutaman kilometrin päässä vastarannalla Lombokilla sijaitsevaan Bangsalin satamaan. Bangsal on Gilin saaria lähinnä oleva satama Lombokilla, jonka läpi kulkee paljon turisteja ja meininkikin oli sen mukainen. Heti kun pääsimme veneestä rantaan, yrittivät miehet kaupitella meille hevoskärrykyytiä bussiasemalle. Papaya oli sanonut meille että asema on ihan kävelymatkan päässä rannasta, mutta miehet väittivät että sinne on matkaa yli kilometri ja lisäksi meidän olisi pakko ottaa hevoskyyti, jotta ylipäätään ehtisimme bussiimme. Päätimme kuitenkin kävellä, mikä osoittautui erinomaiseksi vaihtoehdoksi kun jo parin minuutin kävelyn jälkeen näimme meidät ohittaneiden hevoskärryjen pysähtyvän noin sadan metrin päähän, josta bussiasema sitten löytyikin. Bussin piti aikataulun mukaan lähteä puoli kymmeneltä, mutta matkaan taisimme lopulta päästä lähempänä kymmentä. Bussi ei tietenkään ollut ilmastoitu luksusbussi jona sitä oli meille markkinoitu, vaan melkeinpä tiensä päähän tullut vanha romu, jonka ilmastointi taisi tarkoittaa lähinnä sitä että bussin ikkunat on mahdollista avata.
Matka sujui kuitenkin mukavasti aina siihen saakka, kun lähestyimme Lombokin länsirannikolla sijaitsevaa Mataramin kaupunkia. Kyydissä oli meidän lisäksi kaksi muuta pariskuntaa, joista toinen oli jäämässä Mataramiin ja toisen piti pysähtyä Mataramissa suurlähetystössä viisumeita uusimassa. Mataramiin saavuttuamme kuskimme alkoi tehdä U-käännöksiä ja pysähtyä useaan kertaan samoihin paikkoihin. Siinä vaiheessa kun ohitimme saman huoltoaseman noin neljättä kertaa, aloimme jo vähän ihmetellä. Tunnin verran ajelimme ympäri kaupunkia, emme tienneet lainkaan missä ollaan tai mihin ollaan menossa, eikä kuskimme puhunut sanaakaan englantia. Lopulta pysäköimme satunnaisen näköisen toimiston eteen, josta tuli ulos ilmeisimmin kuskin pomo, joka valaisi meitä että joudumme vaihtamaan autoa. Kyydissämme mukana ollut kanadalainen pariskunta lähti firman toisella autolla kohti suurlähetystöä, ja me jäimme odottelemaan toimistolle ja syömään viereisestä warungista maittavat nasi campurit.
Tunnin verran odottelelimme kanadalaisia ja lopulta he saapuivatkin, tosin eivät olleet saaneet uusittua viisumeita koska lähetystö oli jo kiinni. Matkamme jatkui nyt siis kohti Lombokin Kutaa. Kanadalaisella pariskunnalla oli ilmeisesti ollut aika rankkapäivä, koska pariskunnan mieshenkilö, reilu parikymppinen surffari pitkässä mullettissaan ja peilaavissa aurinkolaseissaan oli ehkä lapsellisin ja juntein henkilö mitä koko matkalla oli tullut vastaan. Hän jaksoi valittaa koko matkan, kunka perseestä kaikki on ja lisäksi oli äärimmäisen epäkohtelias paikallisia kohtaan. Loppumatkasta hän myös halusi välttämättä istua puoliksi ulkona auton ikkunasta, mikä vähintäänkin näytti aika vaaralliselta, mutta ei kai hätää koska kertomansa perusteella he tekevät sitä jatkuvasti kavereidensa kanssa Kanadassa. Cruise kontrolli päälle ja kuskikin voi istua ulkopuolella autosta sekä ohjata jaloilla.
Parin tunnin autossa istumisen jälkeen olimmekin jo Kutassa. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli ystävämme Rollin, oikealta nimeltään Baktin, suosittelema Puri Itoma Guesthouse, joka oli hänen isoisänsä omistama ja setänsä hoitama paikka. Huoneet nähtyämme tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että hintalaatusuhde ei ole aivan kohdallaan (250 000 IDR / yö) ja päätimme käydä katsastamassa lähialueen muutkin yöpymispaikat. Kanadalaisetkaan eivät jääneet sinne ja hyvä, niin koska en olisi halunnut heitä enään tavata tällämatkalla. Baktin sedälle, Johnille, surffimies oli hyvin epäkohtelias, koska hinta oli liian kallis. ”Are you waiting for Jesus to wake you up with these prices or what”. Naapurista löytyikin todella luksoori huone ilmastoinnilla, jonka hinnaksi muodostui 225 000 IDR / yö, pienen tinkimisen jälkeen. Huoneen lähtöhinta oli 350 000 IDR / yö, eli taisi olla pulaa asiakkaista. Paikan nimi on Matahari Inn ja me saimme entisen villa huoneiston jossa oli suuri wc isoine kukkapenkkeineen, todella suuri huone kaapistoineen ja sohvineen sekä kaunis piha uima-altaalla varustettuna. Päätimme jäädä tänne 4:ksi yöksi. Mikä hienointa, nyt vihdoinkin pääsimme makeanveden suihkuun, jota ehti tulla vähän ikävä Gili Airilla, siellä kun ei hanasta tule kuin merivettä. Illalla saimme vielä hoidettua prätkän kolmeksi päiväksi sekä seuraavalle päivälle surffitunnin heti aamusta. Homma on siis kupissa eli huomista odotellessa. Säätöjen jälkeen kävimme vielä naapurissa syömässä ja ravintolan pitäjä kertoi tuntikausia elämästään ja yleensäkin asioista Indonesiassa, muunmuassa uskontojen välisistä avioliitoista, uhkapelaamisesta jne. Eipä olisi uskonut, että esim kukkotappelujen järjestämisestä voi helposti saada täällä jopa 5 vuotta linnaa.
15.11.10 # Day 15 Gili Air, Lombok
Viimeisen Gili-päivän päätimme viettää vieraillen läheisellä naapurisaarella Gili Trawanganilla, joka on kolmesta Gilin saaresta suurin, ja myös turistien eniten suosima: heti rantauduttuamme saimme huomata, että katukuva poikkesi melko paljon Gili Airin rauhallisesta menosta. Joka puolella oli mainoskylttejä, hirveästi ihmisiä ja kaikennäköisiä korujen yms. kaupitteluyrityksiä. Lähinnä mieleen tuli pienimuotoinen Kanariansaarten Playa del Ingles, mikä mielikuva vain vahvistui lounaalla kun viereisessä pöydässä pari brittityttöä jakoivat kokemuksia edellisestä illasta ”olin kännissä vielä kun heräsin!”. Rannat oli myös rakennettu paljon täydemmiksi, eikä Gili Airin ihania rantaravintoloita vastaavia paikkoja täältä löytynyt, vaan kaikki olivat kauempana rannasta. Kipusimme kuitenkin saaren ainoalle kukkulalle, josta oli mahtavat näkymät kaikille kolmelle Gilin saarelle ja myös viereiselle Lombokille. Kaikenkaikkiaan olimme kuitenkin erittäin tyytyväisiä, että olimme päätyneet asustamaan Gili Airilla Trawanganin sijaan.
Illalla kävimme vielä pakkaamisen lomassa nauttimassa viimeisen mainion red snapper-illallisen ja kävimme moikkaamassa Papayan ja Rollingin, joille emme suinkaan sanoneet jäähyväisiä vaan totesimme että ensi kerralla nähdään. Tänne nimittäin on pakko tulla toistekin.
Illalla kävimme vielä pakkaamisen lomassa nauttimassa viimeisen mainion red snapper-illallisen ja kävimme moikkaamassa Papayan ja Rollingin, joille emme suinkaan sanoneet jäähyväisiä vaan totesimme että ensi kerralla nähdään. Tänne nimittäin on pakko tulla toistekin.
14.11.10 # Day 14 Gili Air, Lombok
Sunnuntaina oltiin toivuttu vatsapöpöstä ja päästiin vihdoin tekemään neljäs ja viimeinen Open water sukellus. Sukelluspaikka oli valitettavasti sama kuin jo aiemmalla sukelluksella, mutta kaloja ja mahtavia koralleja jaksaa katsella samassakin paikassa. Puolenpäivän aikaan oltiinkin sitten jo sertifioituja open water –sukeltajia, eli saadaan sukeltaa missä tahansa maksimissaan 18 metrin syvyyteen. Sukelluskoulu yritti vielä kaupata päivän lisäkurssia, jossa harjoitellaan vielä syvemmälle eli 30 metriin sukeltamista, mutta emme nyt vielä sitä halunneet tehdä. Ehkä sitten seuraavalla sukellusmatkalla...
Iltapäivällä Papaya kertoi, että hänen ystävänsä menee naimisiin ja illalla olisi hääjuhlat kylällä ja pyysi meitä liittymään seuraan. Indonesiassa on tapana kutsua häihin kaikki kynnelle kykenevät ja vieraat saavat myös kutsua omia vieraitaan, sillä jokainen vieras laittaa lahjakirjekuoreen hieman rahaa häälahjaksi, ja näin saadaan kerättyä hääparille mahdollisimman hyvät eväät uutta elämää varten.
Iltakahdeksan maissa olimme sitten laittaneet juhlatamineet (eli lähinnä puhtaimmat mitä rinkasta löytyy) päälle ja suuntasimme kohti juhlia. Sisään tullessa vastaanottokomitealla oli pieni laatikko kirjekuoria varten, ja vastineeksi jokainen vieras sai pienen pahvilaatikon jonka sisältä löytyi erilaisia kakkuja ja leivoksia sekä vettä. Rasiat kädessä menimme istumaan juhlateltassa olevaan tuolirivistöön odottamaan ohjelman alkua. Alkuun saatiin vähän aikaa odotella hääparin saapumista. Heidän tultuaan paikalle ja mentyään istumaan omille tuoleilleen teltan toisella reunustalla olevalle lavalle (jonka vierusta oli koristeltu psykekankain..), alkoi illan ohjelma. Siihen sisältyi puheita joiden sisällöstä valitettavasti emme ottaneet selkoa sekä pikkutyttöjen tanssikilpailu. Mielikuva muslimihäistä muuttui kovin äkkiä, kun lavalle asteli minihameisiin sonnustuneita noin kahdeksanvuotiaita tyttöjä vetämään ryhmätansseja MTV-tyyliin poppihittien tahdissa. Kaksi ryhmää esitti molemmat kolme tanssia osin samoista biiseistä, ja tätä ihmetellessämme Papaya valaisi meille kyseessä olevan eräänlaisen kilpailun ryhmien välillä.
Hääjuhla ei sitten kestänytkään kovin paljoa kauempaa, ja loppuillan vietimme Gita Gili-baarin tiskillä juhlistaen viimeisiä päiviä Gili Airilla ja toki myös uunituoreita sukellussertifikkaatteja. Maistatimme myös paikallisille Suomen-tuliaisina perinteistä salmaria, joka upposi kuin kuumille kiville. Tapasimme myös saarella sukellusoppaana asuvan suomalaisen Jennin, joka oli asustellut Gilillä jo vuoden verran. 80 euron vuokralla kuukaudessa Jenni kertoi saavansa isosta talosta oman huoneen, keittiön varusteineen ja lisäksi pyykkäyspalvelun. Vähän alkoi houkuttaa itseäkin kyseinen vaihtoehto...
Iltapäivällä Papaya kertoi, että hänen ystävänsä menee naimisiin ja illalla olisi hääjuhlat kylällä ja pyysi meitä liittymään seuraan. Indonesiassa on tapana kutsua häihin kaikki kynnelle kykenevät ja vieraat saavat myös kutsua omia vieraitaan, sillä jokainen vieras laittaa lahjakirjekuoreen hieman rahaa häälahjaksi, ja näin saadaan kerättyä hääparille mahdollisimman hyvät eväät uutta elämää varten.
Iltakahdeksan maissa olimme sitten laittaneet juhlatamineet (eli lähinnä puhtaimmat mitä rinkasta löytyy) päälle ja suuntasimme kohti juhlia. Sisään tullessa vastaanottokomitealla oli pieni laatikko kirjekuoria varten, ja vastineeksi jokainen vieras sai pienen pahvilaatikon jonka sisältä löytyi erilaisia kakkuja ja leivoksia sekä vettä. Rasiat kädessä menimme istumaan juhlateltassa olevaan tuolirivistöön odottamaan ohjelman alkua. Alkuun saatiin vähän aikaa odotella hääparin saapumista. Heidän tultuaan paikalle ja mentyään istumaan omille tuoleilleen teltan toisella reunustalla olevalle lavalle (jonka vierusta oli koristeltu psykekankain..), alkoi illan ohjelma. Siihen sisältyi puheita joiden sisällöstä valitettavasti emme ottaneet selkoa sekä pikkutyttöjen tanssikilpailu. Mielikuva muslimihäistä muuttui kovin äkkiä, kun lavalle asteli minihameisiin sonnustuneita noin kahdeksanvuotiaita tyttöjä vetämään ryhmätansseja MTV-tyyliin poppihittien tahdissa. Kaksi ryhmää esitti molemmat kolme tanssia osin samoista biiseistä, ja tätä ihmetellessämme Papaya valaisi meille kyseessä olevan eräänlaisen kilpailun ryhmien välillä.
Hääjuhla ei sitten kestänytkään kovin paljoa kauempaa, ja loppuillan vietimme Gita Gili-baarin tiskillä juhlistaen viimeisiä päiviä Gili Airilla ja toki myös uunituoreita sukellussertifikkaatteja. Maistatimme myös paikallisille Suomen-tuliaisina perinteistä salmaria, joka upposi kuin kuumille kiville. Tapasimme myös saarella sukellusoppaana asuvan suomalaisen Jennin, joka oli asustellut Gilillä jo vuoden verran. 80 euron vuokralla kuukaudessa Jenni kertoi saavansa isosta talosta oman huoneen, keittiön varusteineen ja lisäksi pyykkäyspalvelun. Vähän alkoi houkuttaa itseäkin kyseinen vaihtoehto...
perjantai 12. marraskuuta 2010
13.11.2010 #Day 12-13 Gili Air, Lombok
Eipäs nuolaista ennen kuin tipahtaa. Riikalle tuli akuutti masupöpö, joten viimeistä sukellusta ei päästy tekemään vielä eilen, eikä tänäänkään. Tulipahan väliin ainakin muutama päivä joina ei tehdä yhtään mitään paitsi rentoudutaan, levätään ja kerätään voimia. Nyt onneksi tilanne näyttää jo paremmalta ja satiin aikataulutettua sukellus uudestaan sunnuntaiaamuksi. Nyt oli myös hyvää aikaa vihdoin päivittää blogia jonka kirjoittaminen oli viimeiaikoina jäänyt vähän retuperälle. Saatiin myös samalla vähän suunniteltua matkaa eteenpäin, eli varattiin lennot parin viikon pääähän Denpasarista Singaporeen sekä Malesian Kuala Lumpurista Vientianeen, Laosiin.
11.11.2010 #Day 11 Gili Air, Lombok
Kuudelta ylös ja aamiaiselle! Munakkaat ja kahvit olivat yhtä mainioita kuin aikaisemminkin ja tänään ei väsymyskään painanut juurikaan. Olimme jo edellisenä päivänä vaihtaneet uudet happipullot liiveihimme, joten nappasimme kimpsut kasaan ja merelle taas.
Tänään suuntana oli Halik reef, jonne oli hieman pidempi matka veneellä, mutta matka kesti kuitenkin vain noin 15 minuuttia. Sääolosuhteet olivat taas oikein hyvät kuten oli povattukin. Tämänpäiväinen sukellus ei sinänsä sisältänyt juurikaan skillssejä vaan keskityimme lähinnä alueen tutkimiseen. Tälläkertaa menimme myös ensimmäistä kertaa 17 metriin, kun aikaisemmin olimme käyneet max. 12 metrissä. Mereneläviltään tämä reissu ei ollut kovin erikoinen, kun oikeastaan kaikki vastaantulleet selkärangattomat olimme jo nähneet aikaisempinakin päivinä. 45 minuutin sukelluksen jälkeen vuorossa oli taas tentti ja halutessamme saimme myös tehdä jo lopputentinkin. Opiskeluun oli nähty sen verran vaivaa, että asiat tuntuivat uponneet kunnolla takaraivoon, joten tehtiin loppukoekin siinä samalla, hyvillä tuloksilla sekin myös. Enää olisi siis jäljellä viimeinen sukellus, joka suoritetaan heti kasilta aamulla.
Tänään jäi sentään vähän muuhunkin aikaa kun enään ei tarvinnut opiskella ja sukelluskin oli heti aamusta. Riikka päätti ottaa tähän väliin välikuoleman, mutta itse lähdin metsästämään rahanvaihtopistettä ja wlania. Menin tietysti kyselemään heti sieltä, mistä aikaiseminkin oli tullut päteviä vastauksia, joten suuntasin iltapäiväkäppäilyni kohti Gita Giliä ja Papayan konttoria. Pojat ottivatkin minut lämpimästi vastaan kuten yleensäkin ja tuli pari tuntia vain istuskeltua ja juteltua niitä näitä. Wlaneja saarella ei juurikaan ole ja jos on niin niiden käyttö maksaa ja ovat muutenkin kovin hitaita, kuten myös saaren muutkin internetpisteet. Ohjeet hyvään rahanvaihtopisteeseenkin tuli kuin liukuhihnalta. Puheeksi tuli myös pääni parturointi, koska liian pitkät otsakutrit tuppaavat jäämään ikävästi sukellusmaskin väliin, mikä ei ole toivottavaa esim. huomisessa finaalisukelluksessa jolloin luvassa on mm. maskin poisotto ja takaisin laitto merenpohjassa. Rollinghan tästä innostui ja kertoi leikkaavansa kotikylänsä kaikkien poikien tukat, joten ajattelin että miksen sitten minäkin tukkaani hänellä leikkauttausi. Siis tuumasta toimeen: terassituoli rannalle, tukka märäksi, uusi partaterä! Warung Muslimista ja eikun leikkaamaan. Partaterä vaikutti olevan varsin kätevä kamman kanssa tukanleikkuuseen, tuli mieleen ne leikkuuveitset mitä Suomenkin partureissa välillä käytetään. Tottunein ottein Roll oli leikannut tukan lyhykäisemmäksi parissakymmenessä minuutissa ja lopputulos oli varsin positiivinen. Hyvä tyyli, parempi ryhti, eikä tukka enään varmasti mene maskin ja naaman väliin. Palkkioksi miekkonen ei haluunnut muuta kuin nähdä lopputuloksen, mutta kiitollisuuden velassa heitin kuitenkin paketin paikallista syöpäpötköä eli Gudang Garamia. Hintaa parturoinnille tuli siis 10000 rupiaa eli noin 80 senttiä. Lopputulos oli silti miellyttävämpi kuin monellakin parturikäynnillä Suomessa.
Loppuilta sujuikin rauhallisissa merkeissä. Saatiin vaihdettua rahaa ja tuli jopa vähän pyöriteltyä pitkästä aikaa devilstiksoneitakin, mistä syntyi useita hauskoja keskusteluja lokaalien kanssa. Nyt sitten vaan iltaruoat kupuun ja valmistautumaan huomiseen, viimeiseen sukelluskoitokseen.
Tänään suuntana oli Halik reef, jonne oli hieman pidempi matka veneellä, mutta matka kesti kuitenkin vain noin 15 minuuttia. Sääolosuhteet olivat taas oikein hyvät kuten oli povattukin. Tämänpäiväinen sukellus ei sinänsä sisältänyt juurikaan skillssejä vaan keskityimme lähinnä alueen tutkimiseen. Tälläkertaa menimme myös ensimmäistä kertaa 17 metriin, kun aikaisemmin olimme käyneet max. 12 metrissä. Mereneläviltään tämä reissu ei ollut kovin erikoinen, kun oikeastaan kaikki vastaantulleet selkärangattomat olimme jo nähneet aikaisempinakin päivinä. 45 minuutin sukelluksen jälkeen vuorossa oli taas tentti ja halutessamme saimme myös tehdä jo lopputentinkin. Opiskeluun oli nähty sen verran vaivaa, että asiat tuntuivat uponneet kunnolla takaraivoon, joten tehtiin loppukoekin siinä samalla, hyvillä tuloksilla sekin myös. Enää olisi siis jäljellä viimeinen sukellus, joka suoritetaan heti kasilta aamulla.
Tänään jäi sentään vähän muuhunkin aikaa kun enään ei tarvinnut opiskella ja sukelluskin oli heti aamusta. Riikka päätti ottaa tähän väliin välikuoleman, mutta itse lähdin metsästämään rahanvaihtopistettä ja wlania. Menin tietysti kyselemään heti sieltä, mistä aikaiseminkin oli tullut päteviä vastauksia, joten suuntasin iltapäiväkäppäilyni kohti Gita Giliä ja Papayan konttoria. Pojat ottivatkin minut lämpimästi vastaan kuten yleensäkin ja tuli pari tuntia vain istuskeltua ja juteltua niitä näitä. Wlaneja saarella ei juurikaan ole ja jos on niin niiden käyttö maksaa ja ovat muutenkin kovin hitaita, kuten myös saaren muutkin internetpisteet. Ohjeet hyvään rahanvaihtopisteeseenkin tuli kuin liukuhihnalta. Puheeksi tuli myös pääni parturointi, koska liian pitkät otsakutrit tuppaavat jäämään ikävästi sukellusmaskin väliin, mikä ei ole toivottavaa esim. huomisessa finaalisukelluksessa jolloin luvassa on mm. maskin poisotto ja takaisin laitto merenpohjassa. Rollinghan tästä innostui ja kertoi leikkaavansa kotikylänsä kaikkien poikien tukat, joten ajattelin että miksen sitten minäkin tukkaani hänellä leikkauttausi. Siis tuumasta toimeen: terassituoli rannalle, tukka märäksi, uusi partaterä! Warung Muslimista ja eikun leikkaamaan. Partaterä vaikutti olevan varsin kätevä kamman kanssa tukanleikkuuseen, tuli mieleen ne leikkuuveitset mitä Suomenkin partureissa välillä käytetään. Tottunein ottein Roll oli leikannut tukan lyhykäisemmäksi parissakymmenessä minuutissa ja lopputulos oli varsin positiivinen. Hyvä tyyli, parempi ryhti, eikä tukka enään varmasti mene maskin ja naaman väliin. Palkkioksi miekkonen ei haluunnut muuta kuin nähdä lopputuloksen, mutta kiitollisuuden velassa heitin kuitenkin paketin paikallista syöpäpötköä eli Gudang Garamia. Hintaa parturoinnille tuli siis 10000 rupiaa eli noin 80 senttiä. Lopputulos oli silti miellyttävämpi kuin monellakin parturikäynnillä Suomessa.
Loppuilta sujuikin rauhallisissa merkeissä. Saatiin vaihdettua rahaa ja tuli jopa vähän pyöriteltyä pitkästä aikaa devilstiksoneitakin, mistä syntyi useita hauskoja keskusteluja lokaalien kanssa. Nyt sitten vaan iltaruoat kupuun ja valmistautumaan huomiseen, viimeiseen sukelluskoitokseen.
10.11.2010 #Day 10 Gili Air, Lombok
Puoliheränneinä raahauduimme aamiaiselle Gusung Indah’n rantakahvilaan. Munakkaat ja kahvit naamioon vedettyömme saavuimmekin jo pääkallopaikalle Blue Marliniin, joka onneksi sattui olemaan melkein naapurissa. Tentit tuli tehtyä ja olivatkin yllättävän helppoja, kummatkin sai täydet pisteet.
Kolmisen tuntia harjoittelimme erilaisia skilssejä altaassa mm. hätänousu pinnalle, maskin täyttö ja tyhjennys, kelluminen oikessa tasossa hengityksen avulla jne. Mulla ei tosin ole mitään hajua suomenkielisistä sukellustermeistä, kun kirjakin oli englanniksi, mutta jotain tuonnepäin varmaan.
Seuraavaksi siirryimmekin merelle. Sukelluspaikkana oli taas sama kuin edellisenäkin päivänä: Hans Reef. Tälläkertaa onneksi oli äiti luonto puolellamme ja ilma oli mitä loistavin ja ennenkaikkea tyyni. Tällä kertaa kokemus oli vielä edellistäkin miellyttävämpi, koska enää ei jännittänyt sukelluslaitteiden käyttöä ja ehti jopa tähyilemään merenalaista elämää tarkemmin. Vastaan tuli tälläkertaa mm. Iso merikilpikonna, jota oli mahtavaa seurata lähietäisyydeltä.
Sukelluksen jälkeen olikin taas vuoro mennä takaisin altaaseen, jossa käytiin läpi vielä muutamia tarvittavia taitoja. Päivä oli pitkä, eikä paljon muuta kerennytkään illalla tekemään, kuin opiskella 3 tuntia seuraavan päivän tenttiin, syödä illalliset ja sitten mentiinkin jo yöpuulle. Seuraavana päivänä sukeltamaan lähdettäisiin jo klo 8, koska sääolosuhteet ovat suotuisammat aamuisin.
Kolmisen tuntia harjoittelimme erilaisia skilssejä altaassa mm. hätänousu pinnalle, maskin täyttö ja tyhjennys, kelluminen oikessa tasossa hengityksen avulla jne. Mulla ei tosin ole mitään hajua suomenkielisistä sukellustermeistä, kun kirjakin oli englanniksi, mutta jotain tuonnepäin varmaan.
Seuraavaksi siirryimmekin merelle. Sukelluspaikkana oli taas sama kuin edellisenäkin päivänä: Hans Reef. Tälläkertaa onneksi oli äiti luonto puolellamme ja ilma oli mitä loistavin ja ennenkaikkea tyyni. Tällä kertaa kokemus oli vielä edellistäkin miellyttävämpi, koska enää ei jännittänyt sukelluslaitteiden käyttöä ja ehti jopa tähyilemään merenalaista elämää tarkemmin. Vastaan tuli tälläkertaa mm. Iso merikilpikonna, jota oli mahtavaa seurata lähietäisyydeltä.
Sukelluksen jälkeen olikin taas vuoro mennä takaisin altaaseen, jossa käytiin läpi vielä muutamia tarvittavia taitoja. Päivä oli pitkä, eikä paljon muuta kerennytkään illalla tekemään, kuin opiskella 3 tuntia seuraavan päivän tenttiin, syödä illalliset ja sitten mentiinkin jo yöpuulle. Seuraavana päivänä sukeltamaan lähdettäisiin jo klo 8, koska sääolosuhteet ovat suotuisammat aamuisin.
9.11.2010 #Day 9 Gili Air, Lombok
Innostuttiin sitten tosiaan niin paljon snorklaamisesta että päätettiin viedä ajatus astetta pidemmälle. Päästiin jo seuraavana päivänä tuumasta toimeen ja 200 metrin uintitestin ja 10 min kellumistestin jälkeen vedimmekin jo märkäpukuja päälle valmiina menemään altaaseen jossa käytiin läpi nopeasti muutamia perustaitoja, jotta meidät uskaltaisi päästään mereen laitteiden kanssa. Siinä ei kauaa nokka tuhissut ja nyt oli jo tiedossa esim. miten siitä pulikasta hengitetään ja miten päästä pohjaan. Opettajaksi meille tuli Englannista kotoisin oleva Linsay, joka oli Gili Airilla working holidaylla.
Kokemus oli varsin mahtava. Jännitti tosin aika paljon aluksi, koska sää oli melkoisen huono ja merenkäynti kova. Pinnan alle päästyämme tilanne muuttui kuitenkin hyvin rauhalliseksi ja homma eteni kuin luonnostaan. Merenalainen maailma oli täysin uusi kokemus, mitä ei ole päässyt lähellekään pelkän snorkkelin kanssa. Aluksi oli myös vähän hankalan tuntuista hengittää, kun yllättäen ei ole tottunut hengittämään veden alla. Vastaan tuli vaikka mitä kaloja, mitkä kaikki tosin kirjattiin sukelluslokiin, mutta joista puolienkaan nimiä en tiedä suomeksi. Vastaan tuli ainakin mustekala ja ziljoona muuta fisua. Näin ensimmäisellä sukelluskerralla tosin ei keskittyminen riittänyt niinkään kalojen katseluun, vaan enemmänkin siihen hengittämis ja tasapainoilupuoleen, ettei esim. heti ruhjo itseään koralliriuttaan.
Kaikki meni varsin mainiosti alusta loppuun ja oli älyttömän siistiä, joten ilman muuta yhteistuumin päätimme jatkaa kurssia loppuun asti. Eli seuraavat 4 päivää tulisivat olemaan pitkiä, opiskelutäytteisiä, rankkoja, sekä kohtuullisen bissettömiä. Jostain kumman syystä kun krapula ja sukellus eivät kovin hyvin sovi yhteen. Kurssin päätteeksi meistä toivottavasti siis tulee sertifioituja PADI Open Water sukeltajia.
Sukellusreissun jälkeen tuli suuri väsy, mutta sen lisäksi piti vielä lukaista harmittomat 189 sivua sukelluksen teoriaa huomista tenttiä varten. 5h siinä meni, mutta tulipahan opeteltua asiat kunnolla, kuten vanhat opiskelijat konsanaan. Uni maistui pitkästä aikaa kohtuullisen ajoissa ja kellot pistettiin herättämään huomiseksi klo 8.
Kokemus oli varsin mahtava. Jännitti tosin aika paljon aluksi, koska sää oli melkoisen huono ja merenkäynti kova. Pinnan alle päästyämme tilanne muuttui kuitenkin hyvin rauhalliseksi ja homma eteni kuin luonnostaan. Merenalainen maailma oli täysin uusi kokemus, mitä ei ole päässyt lähellekään pelkän snorkkelin kanssa. Aluksi oli myös vähän hankalan tuntuista hengittää, kun yllättäen ei ole tottunut hengittämään veden alla. Vastaan tuli vaikka mitä kaloja, mitkä kaikki tosin kirjattiin sukelluslokiin, mutta joista puolienkaan nimiä en tiedä suomeksi. Vastaan tuli ainakin mustekala ja ziljoona muuta fisua. Näin ensimmäisellä sukelluskerralla tosin ei keskittyminen riittänyt niinkään kalojen katseluun, vaan enemmänkin siihen hengittämis ja tasapainoilupuoleen, ettei esim. heti ruhjo itseään koralliriuttaan.
Kaikki meni varsin mainiosti alusta loppuun ja oli älyttömän siistiä, joten ilman muuta yhteistuumin päätimme jatkaa kurssia loppuun asti. Eli seuraavat 4 päivää tulisivat olemaan pitkiä, opiskelutäytteisiä, rankkoja, sekä kohtuullisen bissettömiä. Jostain kumman syystä kun krapula ja sukellus eivät kovin hyvin sovi yhteen. Kurssin päätteeksi meistä toivottavasti siis tulee sertifioituja PADI Open Water sukeltajia.
Sukellusreissun jälkeen tuli suuri väsy, mutta sen lisäksi piti vielä lukaista harmittomat 189 sivua sukelluksen teoriaa huomista tenttiä varten. 5h siinä meni, mutta tulipahan opeteltua asiat kunnolla, kuten vanhat opiskelijat konsanaan. Uni maistui pitkästä aikaa kohtuullisen ajoissa ja kellot pistettiin herättämään huomiseksi klo 8.
Tilaa:
Kommentit (Atom)